lauantai 20. syyskuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kyse on mitasta ja sen täyttymisestä. Sanotaan, että mitta on täysi, mutta mitä se on täysi? Juopoilla se on viinaa, lapsilla limsaa, kokilla jauhoja. Mitä se on sairaanhoitajalla? Sietämistä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo todella pitkä aika, mutta pitäähän se blogiinkin saada jonkinlainen virallinen merkintä siitä historiallisesta tosiasiasta, että olen lukenut ensimmäisen Hotakaiseni (!). Olen jopa raapustanut kirjasta epämääräisiä huomioita muistiin lukemisen lomassa, joten arvostelu perustuu nyt noihin muistiinpanoihin, koska muistikuvani romaanista ovat vähän hämärät...

Yritin tahkota Ihmisen osaa muutama vuosi siten, mutta luovutin muutaman kymmenen sivun jälkeen. Jokin kirjoitustyylissä ärsytti, eikä juoni imaissut millään mukaansa.

Luonnon lakikin takkusi alussa. Hotakaisen tyyli vaati totuttelua. Lauseet olivat välillä niin töksähteleviä, että lukiessa tuli tunne kuin olisi kääntyillyt ympäri pienessä kopissa ja törmännyt jatkuvasti seinään. Ahtaanpaikankammo tulee vähemmästäkin! :)

Silti jokin tarinassa kiehtoi. Hotakainen oli ollut jo aiemmin ja oli myös tämän kirjan ilmestymisen aikoihin julkisuudessa autokolarinsa takia. Onnettomuus ja erityisesti siitä toipuminen ovat suodattuneet romaaniksi, ja uteliasta kansaa tietenkin kiinnostaa, kuinka suosittu kirjailija pääsee taas jaloilleen - kirjaimellisesti. Täytyy myöntää, että minäkin olin lukiessa hyvin tietoinen siitä, että kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat saattoivat perustua hyvin pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin. Erityisesti sairaalassaoloa, yksityisyyden puutetta, hoitajien arkea ja erilaisia toimenpiteitä on kuvailtu niin tarkasti ja uskottavasti, että voin hyvin kuvitella Hotakaisen kirjoittaneen osan kohtauksista jo sairaalasängyssä maatessaan.


Romaanin päähenkilö, Rautala, on veroja kiertävä yrittäjä, joka joutuu siis sairaalaan ajettuaan kolarin. Elämä heittää häränpyllyä, kun siihen kuuluu enää vain sairaalasänky ja mahdollisuus joskus vielä kävellä. Ehkä.

Sairaanhoitaja Laura on hoitaa, pesee, pyyhkii takapuolia ja ottaa vastaan määräyksiä, solvauksia ja kiroilua, kunnes hänellä pimahtaa.

Rautalan ikääntyvä isä, Väinö, on vaimonsa Kertun omaishoitaja. Väinölläkään ei aina ole ihan kaikki kotona, mutta kotona on silti oltava, Kertun kanssa. Vaikka välillä tekisi mieli käydä katsomassa teatterissa Hamletia...

Rautalan tytär Mira uskoo vihreisiin arvoihin, kampanjoi vihreän presidentin puolesta ja on jatkuvasti törmäyskurssilla isänsä kanssa.

Romaanin omituisin käänne tulee sen loppupuolella, kun Rautalan ovelle ilmestyy sierraleonelainen Badu, Rautalan aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi. Badu on päätynyt Suomeen ja tulee nyt pyytämään apua kummiltaan. Tämä oli minusta jotenkin irrallinen ja täysin epäuskottava osio romaanissa. Paperittomien siirtolaisten ongelmaa olisi voinut käsitellä jossain toisessakin teoksessa; minusta Suomen sairaala- ja omaishoitojärjestelmän puimisessa oli purtavaa yllin kyllin yhden romaanin tarpeiksi.

Hotakaisen romaani on kriittinen ja kantaaottava, siitä ei ole epäilystäkään. Sairaanhoitajat nostetaan korokkeelle, ja lukijalle tehdään Lauran kautta hyvin selväksi, mitä kaikkea heidän työhönsä kuuluu ja mitä he joutuvat pahimmillaan kestämään. Toisaalta terveydenhuollossa on myös paljon hyvää, ja pahoin loukkaantunut mies saadaan vähitellen parsittua kokoon. Eri asia on se, ansaitseeko veronkiertäjä tulla hoidetuksi veronmaksajien rahoilla...

Luonnon laki ei tehnyt minusta Hotakais-fania, eikä noussut miksikään unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta huono kirja se ei missään nimessä ollut. Välillä tuli mieleen Lionel Shriverin Jonnekin pois - tai ainakin Shepin ideologiset monologit ja sairausvakuutusjärjestelmän kritisointi. Shriverin kirja vain oli sata kertaa koskettavampi kuin Hotakaisen. Siinä se vika varmaan piileekin: ei niissä klaustrofobisissa lauseissa vaan siinä, että Hotakainen ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. En ollut hirveän kiinnostunut Rautalan kohtalosta. Sairaanhoitaja Laura kiinnosti enemmän, mutta hänkin jäi vain sivuhenkilöksi. Väinön ja Kertun suhteestakin olisin halunnut kuulla lisää; nyt he jäivät vain etäisiksi vanhuksiksi.

Luin nyt muutaman muun blogiarvion Hotakaisen kirjasta, ja moni bloggaaja tuntuu olevan samoilla linjoilla: ihan hyvä kirja, muttei parasta Hotakaista. Sallan blogissa suositellaankin aloittamaan Hotakaiseen tutustuminen jostain muuta kirjasta kuin tästä. Hups, liian myöhäistä. :)

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala. 2013. 283 sivua.

Siltala: Luonnon laki
HS: "Kari Hotakaisen odotettu uutuus kuvaa elämää leikkaussalissa nimeltä Suomi"

6 kommenttia:

  1. Luin tuon viime syksynä, ainoa Hotakaiseni. Kovin oli heppoinen kirja. Paljon enemmän tuollainen kokemus olisi voinut antaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että tällaisen kirjoittaminen voisi toimia terapiakeinona, kun itse toipuu ja kuntoutuu onnettomuudesta. Mutta en vain käsitä, miksi päähenkilön piti olla niin vastenmielinen hahmo.

      Poista
  2. Minä olen jossain määrin Hotakais-fani, ihastuin Juoksuhaudantiehen, ja pidin myös Luonnon laista. Isäni kanssa juuri väittelimme joku aika sitten Hotakaisesta ja Juoksuhaudantiestä, että voiko talon rakentamisesta kirjoittaa hyvää kirjaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolisoni on lukenut Juoksuhaudantien ja muistaakseni piti siitä. Pitäisikin kysellä häneltä, kannattaisiko siihen vielä tutustua ennen kuin lyön hanskat tiskiin Hotakaisen kanssa. :)

      Poista
  3. Minusta Hotakainen on business-luokassa suomalaisen yhteiskunnan tarkkailijana. Itse kirjoitin tästä teoksesta blogissani mm. siitä, miten Hotakainen yhdistää toisiinsa ironian, sarkasmin, tragikomedian, älyllisen loistokkuuden ja sanataituruuden. Pidän myös siitä, että Hotakainen on pienen, tavallisen ihmisen puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin siitä, että Luonnon laki oli peittelemättömän kantaaottava ja kriittinen, mutta silti kirjoitustyyli ja päähenkilö tökkivät niin pahasti, etten nauttinut kirjan lukemisesta kovin paljoa.

      Poista