Siirry pääsisältöön

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kyse on mitasta ja sen täyttymisestä. Sanotaan, että mitta on täysi, mutta mitä se on täysi? Juopoilla se on viinaa, lapsilla limsaa, kokilla jauhoja. Mitä se on sairaanhoitajalla? Sietämistä.

Tämän lukemisesta on kulunut jo todella pitkä aika, mutta pitäähän se blogiinkin saada jonkinlainen virallinen merkintä siitä historiallisesta tosiasiasta, että olen lukenut ensimmäisen Hotakaiseni (!). Olen jopa raapustanut kirjasta epämääräisiä huomioita muistiin lukemisen lomassa, joten arvostelu perustuu nyt noihin muistiinpanoihin, koska muistikuvani romaanista ovat vähän hämärät...

Yritin tahkota Ihmisen osaa muutama vuosi siten, mutta luovutin muutaman kymmenen sivun jälkeen. Jokin kirjoitustyylissä ärsytti, eikä juoni imaissut millään mukaansa.

Luonnon lakikin takkusi alussa. Hotakaisen tyyli vaati totuttelua. Lauseet olivat välillä niin töksähteleviä, että lukiessa tuli tunne kuin olisi kääntyillyt ympäri pienessä kopissa ja törmännyt jatkuvasti seinään. Ahtaanpaikankammo tulee vähemmästäkin! :)

Silti jokin tarinassa kiehtoi. Hotakainen oli ollut jo aiemmin ja oli myös tämän kirjan ilmestymisen aikoihin julkisuudessa autokolarinsa takia. Onnettomuus ja erityisesti siitä toipuminen ovat suodattuneet romaaniksi, ja uteliasta kansaa tietenkin kiinnostaa, kuinka suosittu kirjailija pääsee taas jaloilleen - kirjaimellisesti. Täytyy myöntää, että minäkin olin lukiessa hyvin tietoinen siitä, että kirjan tapahtumat ja yksityiskohdat saattoivat perustua hyvin pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin. Erityisesti sairaalassaoloa, yksityisyyden puutetta, hoitajien arkea ja erilaisia toimenpiteitä on kuvailtu niin tarkasti ja uskottavasti, että voin hyvin kuvitella Hotakaisen kirjoittaneen osan kohtauksista jo sairaalasängyssä maatessaan.


Romaanin päähenkilö, Rautala, on veroja kiertävä yrittäjä, joka joutuu siis sairaalaan ajettuaan kolarin. Elämä heittää häränpyllyä, kun siihen kuuluu enää vain sairaalasänky ja mahdollisuus joskus vielä kävellä. Ehkä.

Sairaanhoitaja Laura on hoitaa, pesee, pyyhkii takapuolia ja ottaa vastaan määräyksiä, solvauksia ja kiroilua, kunnes hänellä pimahtaa.

Rautalan ikääntyvä isä, Väinö, on vaimonsa Kertun omaishoitaja. Väinölläkään ei aina ole ihan kaikki kotona, mutta kotona on silti oltava, Kertun kanssa. Vaikka välillä tekisi mieli käydä katsomassa teatterissa Hamletia...

Rautalan tytär Mira uskoo vihreisiin arvoihin, kampanjoi vihreän presidentin puolesta ja on jatkuvasti törmäyskurssilla isänsä kanssa.

Romaanin omituisin käänne tulee sen loppupuolella, kun Rautalan ovelle ilmestyy sierraleonelainen Badu, Rautalan aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi. Badu on päätynyt Suomeen ja tulee nyt pyytämään apua kummiltaan. Tämä oli minusta jotenkin irrallinen ja täysin epäuskottava osio romaanissa. Paperittomien siirtolaisten ongelmaa olisi voinut käsitellä jossain toisessakin teoksessa; minusta Suomen sairaala- ja omaishoitojärjestelmän puimisessa oli purtavaa yllin kyllin yhden romaanin tarpeiksi.

Hotakaisen romaani on kriittinen ja kantaaottava, siitä ei ole epäilystäkään. Sairaanhoitajat nostetaan korokkeelle, ja lukijalle tehdään Lauran kautta hyvin selväksi, mitä kaikkea heidän työhönsä kuuluu ja mitä he joutuvat pahimmillaan kestämään. Toisaalta terveydenhuollossa on myös paljon hyvää, ja pahoin loukkaantunut mies saadaan vähitellen parsittua kokoon. Eri asia on se, ansaitseeko veronkiertäjä tulla hoidetuksi veronmaksajien rahoilla...

Luonnon laki ei tehnyt minusta Hotakais-fania, eikä noussut miksikään unohtumattomaksi lukukokemukseksi, mutta huono kirja se ei missään nimessä ollut. Välillä tuli mieleen Lionel Shriverin Jonnekin pois - tai ainakin Shepin ideologiset monologit ja sairausvakuutusjärjestelmän kritisointi. Shriverin kirja vain oli sata kertaa koskettavampi kuin Hotakaisen. Siinä se vika varmaan piileekin: ei niissä klaustrofobisissa lauseissa vaan siinä, että Hotakainen ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. En ollut hirveän kiinnostunut Rautalan kohtalosta. Sairaanhoitaja Laura kiinnosti enemmän, mutta hänkin jäi vain sivuhenkilöksi. Väinön ja Kertun suhteestakin olisin halunnut kuulla lisää; nyt he jäivät vain etäisiksi vanhuksiksi.

Luin nyt muutaman muun blogiarvion Hotakaisen kirjasta, ja moni bloggaaja tuntuu olevan samoilla linjoilla: ihan hyvä kirja, muttei parasta Hotakaista. Sallan blogissa suositellaankin aloittamaan Hotakaiseen tutustuminen jostain muuta kirjasta kuin tästä. Hups, liian myöhäistä. :)

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala. 2013. 283 sivua.

Siltala: Luonnon laki
HS: "Kari Hotakaisen odotettu uutuus kuvaa elämää leikkaussalissa nimeltä Suomi"

Kommentit

  1. Luin tuon viime syksynä, ainoa Hotakaiseni. Kovin oli heppoinen kirja. Paljon enemmän tuollainen kokemus olisi voinut antaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että tällaisen kirjoittaminen voisi toimia terapiakeinona, kun itse toipuu ja kuntoutuu onnettomuudesta. Mutta en vain käsitä, miksi päähenkilön piti olla niin vastenmielinen hahmo.

      Poista
  2. Minä olen jossain määrin Hotakais-fani, ihastuin Juoksuhaudantiehen, ja pidin myös Luonnon laista. Isäni kanssa juuri väittelimme joku aika sitten Hotakaisesta ja Juoksuhaudantiestä, että voiko talon rakentamisesta kirjoittaa hyvää kirjaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolisoni on lukenut Juoksuhaudantien ja muistaakseni piti siitä. Pitäisikin kysellä häneltä, kannattaisiko siihen vielä tutustua ennen kuin lyön hanskat tiskiin Hotakaisen kanssa. :)

      Poista
  3. Minusta Hotakainen on business-luokassa suomalaisen yhteiskunnan tarkkailijana. Itse kirjoitin tästä teoksesta blogissani mm. siitä, miten Hotakainen yhdistää toisiinsa ironian, sarkasmin, tragikomedian, älyllisen loistokkuuden ja sanataituruuden. Pidän myös siitä, että Hotakainen on pienen, tavallisen ihmisen puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin siitä, että Luonnon laki oli peittelemättömän kantaaottava ja kriittinen, mutta silti kirjoitustyyli ja päähenkilö tökkivät niin pahasti, etten nauttinut kirjan lukemisesta kovin paljoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi