Jean Echenozin Pianossa tarttui käteeni Vive la France! -haasteen takia, kun etsin itselleni ennestään tuntemattomia ranskalaiskirjailijoita. Pianossa osoittautui varsin nopealukuiseksi pikku kummajaiseksi.
Heti romaanin ensimmäisellä sivulla tapaamme kaksi ranskalaismiestä, eräänlaisen Pekka Puupää ja Pätkä -parivaljakon, sankarin ja sidekickin. Ensimmäinen heistä on pitkä ja hyvin tyylikäs, toinen lyhyt ja nukkavieruihin vaatteisiin pukeutunut. Samalla selviää, että ensin mainittu mies pelkää jotain kuollakseen. Tai ei sentään kuollakseen, koska vaikka lukija saa tietää, että mies "kuolee väkivaltaisesti kahdenkymmenenkahden päivän kuluttua", mies ei itse tätä tiedä, joten se ei ole hänen pelkonsa syy.
Arvoitus alkaa selvitä. Ensimmäinen mies saa nimen, Max. Hän on kuuluisa ja taitava pianisti, joka kärsii hirvittävästä esiintymispelosta. Nukkavieru kaveri, Bernie, on hänen apurinsa. Bernien tehtävänä on pitää mestari erossa alkoholista ja kirjaimellisesti tönäistä kauhusta kankea mies konsertti-iltoina esiintymislavalle yleisön eteen. Vapaa-aikanaan Max unelmoi 30 vuoden takaisesta ihastuksestaan, kauniista sellonsoiton opiskelijasta Rosesta.
Kirja ei kuitenkaan kerro esiintymispelosta tai edes pianonsoitosta vaan Maxin kuolemasta. Toisin kuin voisi kuvitella, päähenkilön kuolema ei suinkaan ole kertomuksen loppu vaan vasta sen alku.
Max päätyy kuolemansa jälkeen eräänlaiseen limboon, keskukseen, jossa ihmisten kuolemanjälkeisestä elämästä päätetään. Keskuksen "hoitajina" työskentelevät edesmenneet kuuluisuudet Doris Daystä lähtien. Tavalliset kansalaiset passitetaan joko Puistoon tai Kaupunkiin, tässä tapauksessa Pariisiin. Vaan kumpi on Taivas ja kumpi Helvetti, vai onko kumpikaan? Ja miten kuolemanjälkeinen elämä esimerkiksi Pariisissa poikkeaa elämästä Pariisissa ennen kuolemaa? Voiko kuolleista palata "elämään" omana itsenään?
Pianossa on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, aivan kuin kirjailija itsekin suhtautuisi huvittuneesti päähenkilöönsä. Romaanissa seikkaillaan absurdin ja fantasian hämärällä rajalla, ja välillä minulle tuli jopa Murakami mieleen! Tarinan lumo ei kuitenkaan kantanut loppuun asti, ja jälkimaku oli jotain lievän huvittuneisuuden ja tylsistymisen välillä. Tuntuu, että ideasta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti; vahvan alun jälkeen tarina alkoi hajota käsiin ja hiipua loppua kohden.
Jean Echenoz: Pianossa. Tammi. 2005. 189 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Au piano
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Wikipedia: Jean Echenoz
Kommentit
Lähetä kommentti