Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Kesken päivällisen tämä mies, käytetään hänestä vaikka nimeä "Milo", nousi pöydästä ja meni yläkertaan. Sillä aikaa, kun me muut jatkoimme hilpeästi ruokailua alakerrassa, hän linnoittautui yhteen yläkerran huoneista. Kun me seuraavana aamuna heräsimme, meille valkeni tämä asia, jonka kanssa olemme eläneet siitä lähtien: talossamme asuu ventovieras ihminen vastoin meidän tahtoamme.

Sekoitan Ali Smithin jostain syystä Monica Aliin. Molemmat ovat brittikirjailijoita, joiden nimessä on 'Ali', ja molempien teokset ovat roikkuneet lukulistallani jo vuosikausia. Smith pääsi ensimmäiseksi käsiini, koska tämän tuoreimman romaanin nimi ja alkuasetelma kuulostivat niin herkullisilta, että se oli pakko lukea.

Kaikki alkaa päivälliskutsuista: [Oli] Kerran mies joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen. Kukaan ei tiedä, miksi mies tekee näin tai mitä hän huoneessa tekee. Tilanne on vähintäänkin kiusallinen isäntäväelle. Päivät kuluvat, eikä mies suostu poistumaan huoneesta. Pakkohan hänelle on saada syötävää, ettei hän nyt ainakaan nälkään kuole! Litteää ruokaa, joka mahtuu oven alta. Tilanne pitkittyy. Ensin siitä kiinnostuu media, ja vähitellen huoneeseen lukittautuneen miehen ympärille muodostuu kansanliike, joka pitää häntä gurunaan.

Mukaan sotketaan päivälliskutsuilla mukana olleita vieraita, joista suurin osa ei kylläkään miestä tuntenut. Miehen entisiin tuttaviin otetaan yhteyttä, josko nämä saisivat houkuteltua hänet ulos. Henkilökaarti kasvaa, kunnes vierashuoneessa oleva mies tuntuu olevan vain sivuhenkilö, jonka ympärillä kaikki pyörii ja pirstaloituu.

Tunnustan heti, että romaanin kaleidoskooppimainen rakenne oli minulle liian haastava. Tiedättekö sen tunteen, kun on jotenkin ajautunut istumaan iltaa tai viettämään aikaa puolituttujen tai täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja yrittää pysyä kärryillä keskustelusta, mutta kokee jatkuvasti olevansa vähän eri aaltopituudella muiden kanssa? Siltä minusta tuntui kirjaa lukiessa. Lopulta en enää jaksanut oikein kiinnostua yhä uusista sivupoluista, joille tarina ajautui.

Välillä tuli toki hyviäkin hetkiä, erityisesti romaanin loppupuolella. Hoitokodista karkaavan, höperön vanhuksen tajunnanvirta oli hauskaa luettavaa. Suosikkini oli 9-vuotias pikkuvanha Brooke, joka kysyy vaikeita kysymyksiä ja tekee teräviä huomiota elämästä ja ihmisistä ympärillään.

Romaanin kieli ja rakenne eivät siis päästä lukijaa helpolla. Kertojat ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Välillä pistäydytään pitkissä takaumissa, toisinaan käydään pitkää keskustelua tyhjänpäiväisyyksistä. Kielelläkin on leikitelty paljon, ja suomentaja Kristiina Drews on varmasti joutunut panemaan luovuutensa koetukselle kääntäessään kesken jääviä lauseita, vitsejä ja runonpätkiä.

Oli kerran kello nolla oli siis minusta vähän liian vaikeasti lähestyttävä pakkaus, joka tuntui hajoavan käsiin, jos sitä yritti ymmärtää tai avata.

Muissakin blogeissa on luettu tätä: Suketus piti kirjaa hienona ja haastavana, Mari A. yritti lukea sitä kahteenkin otteeseen, Minnalle tuli kirjasta mieleen musteläiskät ja muistojen pysyvyys ja bleue piti kirjaa lähestulkoon hulluna! :)

Ali Smith: Oli kerran kello nolla. Otava. 2013. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: There but for the
Suomentaja: Kristiina Drews 

Otava: Ali Smith
Kirjavinkit: Oli kerran kello nolla
Savon Sanomat: Oli kerran kello nolla