Siirry pääsisältöön

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Synnyin ja vietin ensimmäiset vuoteni Kuopion Puijonlaaksossa, jonka "ostoskeskuksessa" sijaitseva Puijonlaakson kirjasto tuli minulle tutuksi pienestä pitäen. Vanhempani lainasivat sieltä pinoittain Miinoja ja Manuja sekä Pupu Tupunoita minulle ja pienemmille sisaruksilleni. Opin niiden avulla lukemaan ja olin tohkeissani, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Viisikot, Salaisuus-sarja ja SOS-kirjat oli pian luettu läpi. Pyöreä lainaus- ja palautustiski pönötti vielä tuolloin keskellä kirjastoa. Laina-aika leimattiin pahviseen korttiin, joka sujautettiin kirjan takana olevaan taskuun. Yläasteella siirryin lukemaan Tarzaneita ja 3 etsivää -sarjaa, ja lukioikäisenä löysin fantasian ja englanninkielisten kirjojen osaston.

Vietin pitkiä aikoja lapsena ja nuorena ulkomailla, maissa, joissa kirjastolaitosta ei ollut edes olemassa. Kirjasto oli yksi niistä asioista, joita eniten kaipasin Suomesta. Toisaalta mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaikeammaksi "kotiin"paluu ja Suomeen sopeutuminen aina uudestaan tuntui. Hieman sentimentaalisesti kärjistäen voisi kai sanoa, että yhteen paikkaan oli kuitenkin aina helppo palata: tuttuun lähikirjastoon.

Välillä kävin asumassa myös muualla Suomessa, mutta palasin muutama vuosi sitten paluumuuttajana takaisin kotikaupunkiini vain muutaman sadan metrin päähän lapsuudenkodistani. Olen siis jälleen Puijonlaakson kirjaston vakioasiakkaita. Ympyrä sulkeutuu myös siinä mielessä, että nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, lainaan samalta lastenosastolta pinoittain Miinoja ja Manoja sekä Pupu Tupunoita omalle lapselleni. :)

Bloggaaja itse ja hänen jälkikasvunsa Puijonlaakson kirjaston edessä
Ostoskeskusten yhteydessä olevat vanhat lähiökirjastot ovat joskus hieman karuja paikkoja, mutta Puijonlaakson kirjasto on minusta poikkeus. Se on siisti ja monipuolinen paikka, joka tarjoaa aina inspiroivia lukuvinkkejä, rauhallisia lukusoppeja ja ystävällistä palvelua. Yksittäisen kirjaston saati sitten koko kirjastolaitoksen merkitystä on vaikea selittää ja kenties mahdoton mitata, mutta se ei tarkoita sitä, että kirjastopalveluja voisi noin vain lähteä karsimaan. Toivottavasti kirjastoverkko kattaa koko Suomen tulevaisuudessakin, ja kirjastojen toiminta turvataan myös lailla.

Kommentit

  1. Hyvä postaus ja kiitos, että olet mukana. Jään odottelemaan kuvaasi, koska vitsit miten ihanaa on nähdä itselleen ihan vieraita kirjastoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, miten paljon kirjastoja tähän maahan mahtuukaan! :)

      Poista
  2. Lapsuuden ja nuoruuden kirjastokokemuksesi kuulostavat niin tutuiltu puputupunoineen ja viisikkoineen. Minäkin aloitin "kirjastourani" aikana, jolloin kirjan takakanteen sujautettiin se pahvinen eräpäiväkortti. Tuntuu jotenkin hassun aataminaikaiselta. :D

    Tulipa nostalginen olo tästä, kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykypäivänä se pahvinen kortti tuntuu kyllä koomiselta ajatukselta. Mutta nostalgia kunniaan! ;)

      Poista
  3. Hieno kirjastoympyrä! <3

    Ostoskeskuskirjastoissa olen itse vieraillut lähinnä Espoon uutuudenkiiltävässä Isossa Omenassa, se oli hauska kirjasto, ja tuossa lähellä olevassa Oulunkylän kirjastossa joka on ostoskeskuksen kyljessä. Niissä kyllä on puolensa se kätevä läheisyys muihin palveluihin ja sisältöhän se ratkaisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin huomaan, että kauppareissulla tulee helposti piipahdettua kirjastossakin, kun se on ihan siinä vieressä. Ja ulkonäöstä viis, sisältöhän se tosiaan ratkaisee. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude