Siirry pääsisältöön

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Miksi ystävyys ei ollut yhtä hyvä kuin rakkaussuhde? Miksi se ei ollut jopa parempi? [...] Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuoliselle liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.

Ällistyttävä, järkyttävä, hauska, liikuttava, lohduton, lohdullinen, kuohuttava... Tälle romaanille lukijat ja kriitikot ovat suoltaneet rutkasti adjektiiveja - osin ristiriitaisiakin. Luin tämän tiiliskiven jo aikoja sitten, mutta arvion kirjoittaminen on ollut vaikeaa: Pieni elämä tuntuu jo hieman loppuunkalutulta, kun sitä on hypetetty kaikkialla. Näin hyvistä kirjoista on myös vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa, kun haluaa vain liittyä ylistyskerhoon lukuisten muiden kanssa.

Pieni elämä kertoo neljästä miehestä, jotka ystävystyvät opintojensa aikana, vaikka opiskelevatkin eri aloja ja päätyvät eri ammatteihin. Osa heistä pysyy kämppiksinä ja koko porukka läheisinä ystävinä läpi vuosien. Yksi neljästä, Jude, kärsii kuitenkin lapsena saaduista fyysisistä ja henkisistä traumoista, joista hän ei suostu puhumaan kenellekään. Syvät traumat näkyvät itseinhona, pelkona ja ahdistuksena.

Silti Jude menestyy urallaan älykkäänä huippujuristina. Jossain vaiheessa pohdin, kuinka uskottava Juden ristiriitainen hahmo todellisuudessa onkaan: ihminen, joka on niin rikki ja traumatisoitunut, että rypee lähes joka hetki itseinhossa, syyllisyydessä ja epävarmuudessa, on kuitenkin työssään itsevarma, jopa häikäilemätön. Tosin ehkä tämä on vain Juden työrooli, jota hän esittää; tosin yksityiselämässään ja ystäviensä seurassa hän näyttelee myös eräänlaista roolia.

Jude osaa jo nuorena ranskaa ja saksaa, jaksollisen järjestelmän ja pitkiä pätkiä Raamattua ulkoa. Hän osaa auttaa lehmän poikimisessa ja avata tukkeutuneen viemärin. Hän tietää, mitkä sienet ovat myrkyllisiä, miten heinää paalataan ja mistä tietää, onko vesimeloni tai kurpitsa kypsä. (Ja sitten hän tiesi asioita joita toivoi ettei tietäisi, asioita joita toivoi ettei koskaan joutuisi käyttämään, asioita jotka saivat hänet käpertymään itseensä vihasta ja häpeästä, kun hän ajatteli niitä tai näki niistä unta.) Yanagihara ripottelee vihjeitä Juden menneisyydestä pitkin romaanin alkupuolta ennen kuin karmea totuus paljastuu.

Jude on ollut menneisyydestään hiljaa niin pitkään (vuosikymmeniä!), että hän ei enää tiedä, millä sanoilla tai kielillä hänen pitäisi lapsuudestaan ja peloistaan puhua. Hän ei osaa selittää tai sanoittaa tapahtumia edes itselleen saati ilmaista niitä suullisesti tai kirjallisesti jollekin toiselle:

Hänen hiljaisuutensa oli alkanut jonakin suojaavana mutta oli vuosien mittaan muuttanut muotoaan joksikin miltei tukahduttavaksi, rengistä isännäksi. Nyt hän ei enää pääse eroon siitä, vaikka haluaisi. Hän kuvittelee kelluvansa pienessä vesikuplassa, jota ympäröi metrin paksuinen jääkerros joka suunnasta. Hän tietää, että ulospääsytie on olemassa, mutta koska hänellä ei ole varusteita, välineitä aloittaa työtä, kädet haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten.

"...haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten." Arto Schroderuksen suomennos on huikea!

Välillä halusin ravistella Judea ja myös hänen ystäviään; vaatia kertomaan, mikä oli vialla, kuoreen vetäytymisen ja anteeksipyytelyn sijaan. Turhauduin siihen, että Juden ystävät eivät kyselleet ja painostaneet tätä enempää. Kun Juden menneisyys kuitenkin alkoi vähitellen paljastua takaumien kautta, melkein jo toivoin, etten saisikaan tietää, koska totuus on jopa kauheampi kuin se, mitä aavistelin.

Eikö kirjailijalla pitäisi olla myötätuntoa henkilöitään kohtaan? Välillä tapahtumat tuntuivat niin kohtuuttoman julmilta ja epäoikeudenmukaisilta, että koin suurta vääryyttä henkilöiden puolesta. Eräässä kohdassa ajattelin vain: "Ei. Ei näin saa käydä. Liian kamalaa." En halunnut lukea tai tietää enempää. Kai tämä tunteella suhtautuminen kertoo jotain myös kirjan hyvyydestä: henkilöistä tuli todella läheisiä ja olin suorastaan mustasukkainen omasta lukukokemuksestani ja tulkinnoistani. Lisäksi taisin itsekin vähän rakastua Judeen. Sellaisella äidillisen lempeällä haluan-suojella-sinua-pahalta-maailmalta-tyyppisellä tavalla. ;)

Elämässä usein jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti. Vaikka romaanissa näin todetaankin, niin karma ei välttämättä toimi aivan näin oikeudenmukaisesti.

Pieni elämä jätti syvän jäljen, siitä ei ole epäilystäkään. Se herätti valtavasti tunteita ja pääosin negatiivisia (surua, vihaa, järkytystä, lohduttomuutta) - minkä vuoksi kuulostaa ehkä oudolta, että se oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Kaiken muun ohella romaani on jo ehditty nimittää "suureksi homoromaaniksi", mutta minusta henkilöiden seksuaalisuus ei ole kirjan pääteema. Ystävyydestähän tämä pääasiassa kertoo, ja siitä, kuinka menneisyys voi kahlita ihmistä ja identiteettiä.

En voi olla mainitsematta, että luen parhaillaan romaania, jota kyllä voisi nimittää "suureksi homoromaaniksi"! Kyseessä on John Boynen uutuus The Heart's Invisible Furies. Uskallan jo tässä vaiheessa väittää, että se osoittautuu vähintään yhtä järisyttäväksi lukukokemukseksi kuin Pieni elämä.

Pienestä elämästä on tekeillä sekä minisarja televisioon että ilmeisesti myös elokuva. Eddie Redmaynea on esitetty Juden rooliin.

Yanagiharan esikoisromaani The People in the Trees odottaa lukupinossa vuoroaan. Se kuulostaa täysin erilaiselta kuin Pieni elämä. Romaani kertoo ilmeisesti lääkäristä ja antropologista, jotka löytävät eräältä Mikronesian saarelta hämmästyttävän pitkäikäisen ihmisheimon. Heimon pitkän iän salaisuus on saarella elelevä kilpikonna, jota lääkäri alkaa tutkia. Hänet palkitaan lopulta löydöksistään Nobel-palkinnolla. Kuulostaa uskomattomalta jutulta, mutta romaani perustuu osittain Nobel-palkitun lääkärin Daniel Carleton Dajdusekin elämään!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi. 2017. 939 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A Little Life
Suomentaja: Arto Schroderus

Kommentit

  1. Koen pakolliseksi oikaista, että ei tätä kaikki ole hypettäneet. Löytyy niitä soraääniäkin, esimerkiksi itse en tästä kirjasta pitänyt ja oli niitä muitakin. Minun adjektiivini tästä kirjasta olisivat hyvin toisenlaisia, mutta enpä viitsi niitä mainita :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, taisin innoissani yleistää liikaa. ;) Kaikki eivät varmastikaan tästä pitäneet ja moni on kyllä kritisoinut mm. väkivallalla mässäilyä tässä kirjassa.

      Poista
  2. Kirja on erittäin hyvä, mutta 900 sivua oli minulle liikaa, koska väkivalta kohdistettuna Judeen oli niin järkyttävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin väkivalta meni välillä jopa liian överiksi. Jostain syystä kohdistin pöyristykseni kirjailijaan: eikö tosiaan hahmoa kohtaan voisi tuntea edes hieman myötätuntoa? :D

      Poista
  3. Jäljen tämä jättää. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja löysin kaiken hurjan alta paljon kaunistakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tästä lohdullisuutta ja välittämistäkin löytyy, tosiystävyyttä ja haurasta rakkauttakin. Ehkä ne vain jäivät monesti kaikille kauheuksille kakkoseksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude