Siirry pääsisältöön

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille - tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

Thomas Mannin 1912 julkaistu novelli ilmestyi suomeksi ensimmäistä kertaa Toini Kivimäen suomentamana vuonna 1928 (2. painos vuonna 1957). Novelli on suomennettu uudestaan 1980-luvulla ja julkaistu Tammen kertomuskokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia vuonna 1997.

Mannin novellin päähenkilö on ikääntyvä müncheniläinen kirjailija, Gustav von Aschenback, joka lähtee Venetsiaan viettämään rentouttavaa lomaa. Hotellissa hän kuitenkin iskee silmänsä kauniiseen, 14-vuotiaaseen puolalaispoikaan, Tadzioon. Poika vaikuttaa Gustaviin niin voimakkaasti, että hän päättää jäädä Venetsiaan vielä senkin jälkeen, kun suurin osa muista turisteista on paennut kaupungista siellä riehuvan kulkutautiepidemian vuoksi.

Perusasetelma voisi tuoda mieleen Vladimir Nabokovin romaanin Lolita, joka käsittelee keski-ikäisen miehen ihastumista 12-vuotiaaseen tyttöön. Merkittävänä erona on kuitenkin ehkä se, että Mannin teoksessa ei niinkään käsitellä seksuaalisuutta, vaan Gustavin hullaantuminen poikaan vaikuttaa olevan melko ei-seksuaalista: täydellisen, esteettisen kauneuden palvomista - miten se sitten tulkitaankaan.

Itse tulkitsisin novellin ennemminkin symboliseksi. Minulle siitä tuli mieleen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Gustav näkee puolalaisessa pojassa sen nuoruuden ja kauneuden, jonka hän on jo menettänyt ja jota hän ei voi enää saada takaisin. Kadonnut, tavoittamaton kauneus rinnastuu koskemattomaan poikaan: Gustav ja Tadzio eivät vaihda sanaakaan keskenään vaan mies tyytyy seuraamaan poikaa ja ihailemaan tätä kauempaa.

Novelli oli hidasta mutta samalla antoisaa luettavaa. Lauseet rönsyilevät kuin villiintynyt muratti ja erityisesti Venetsian kaupunkiympäristö ja kanaalien sokkelot on kuvattu maagisella ja elävällä tavalla.

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa. Karisto. 1957.
Saksankielinen alkuteos: Der Tod in Venedig
Suomentaja: Toini Kivimäki

Wikipedia: Kuolema Venetsiassa
Wikipedia: Thomas Mann
Gummerus: Thomas Mann

Katso myös nämä:
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Oili suominen06 huhtikuuta, 2017 18:49

    Jos olet lukenut kuvassa olevan kirjan, niin siinä Kuolema Venetsiassa -suomennos Ei ole Toini Kivimäen, vaan minun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zephyr06 huhtikuuta, 2017 21:59

      Kiitos huomiosta! Tähän on tosiaan eksynyt väärä kansikuva. Luin tuon Kariston vanhemman painoksen, joten kyseessä oli tosiaan Toini Kivimäen suomennos. Täytyypä vaihtaa tuo kuva oikeaksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe
3 kommenttia
Lue lisää

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude
1 kommentti
Lue lisää