Siirry pääsisältöön

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Minä muistutan aivan koiraani. Minulla on pysty nenä ja kihara tukka. Etujalkani, eli käteni, ovat lyhyemmät kuin takajalkani, eli jalkani, mikä saa aikaan symmetrian koirani kanssa, joka on samanlainen, mutta toisin päin.
Sen nimi on DogJim.

Hopea asuu äitinsä kanssa Saltsin rannikkokylässä, talossa, joka on rakennettu niin jyrkkään rantatörmään, että tuolit on naulattu kiinni lattiaan, herneiden syöminen päättyy katastrofiin ja koulumatka alkaa turvavaljaiden solkien tarkastuksella. Huolimatta varotoimista Hopean äiti putoaa jyrkänteeltä ja kuolee. Orpo Hopea sijoitetaan sokean majakanvartijan Pew'n luo asumaan. Pew kertoo Hopealle tarinoita ja opettaa, että kaikilla tarinoilla on alku, mutta millään tarinalla ei ole loppua.

Pew'n elämänmakuisten tarinoiden joukossa on muun muassa kertomus Babel Dark -nimisestä papista, joka elää kaksoiselämää 1800-luvulla. Babel Dark on kuin Jekyll ja Hyde: paha ja petollinen, mutta toisaalta hyveellinen ja uskonnollinen perheenisä.

Majakanvartija poikkeaa täysin Jeanette Wintersonin muista romaaneista aiheeltaan, mutta runollinen tyyli ja postmoderni kerrontatapa ovat tuttuja muualtakin. Yllättäen huumoriakaan ei ainakaan kirjan alkupuolelta puutu, mutta The Stone Gods -romaania tämä ei kuitenkaan päihitä. Hassu ja omituinen pikku kirja, värikäs kuin kansikuvansa. :)

Jeanette Winterson: Majakanvartija. Bazar Kustannus. 2005.
Englanninkielinen alkuteos: Lighthousekeeping
Suomentaja: Mervi Sainio

HS Kirjat: "Ihmisen läpi, huumorilla"
Bazar Kustannus: Majakanvartija
Bazar Kustannus: Jeanette Winterson
Wikipedia: Jeanette Winterson

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s