Siirry pääsisältöön

Kirjamessuneitsyen messuraportti

Palailen vielä hetkeksi viime viikonlopun Helsingin kirjamessujen tunnelmiin. Osallistuin messuille ensimmäistä kertaa ja messuneitsyeltä varmaan näytinkin, kun kävelin aluksi vain ympäriinsä typerä virne naamallani. Paikkahan oli lukutoukan unelma: tuntui kuin kymmenet kirjakaupat ja antikvariaatit olisi hallitusti räjäytetty ympäri hallia - plus siihen vielä muutama kuriositeettipöytä (hämmentäviä astrologisia symboleja sisältävä värityskirja lapsille oli ehdottomasti päivän kohokohtia) sekä tietenkin tapahtumat lavoilla.

Kävin messuilla lauantaina ja aamupäivästä tungos ei vielä ollut kummoinen, mutta iltapäivän puolella täytyi jo alkaa suunnitella reittejään, jos halusi päästä mahdollisimman sutjakkaasti pisteestä A pisteeseen B. Seuraavana vuonna täytyy kyllä ostaa useamman päivän lippu - sen verran jäi varmaan vielä näkemättä ja kokematta (mm. kirjabloggaajien tapaaminen meni täysin ohi).

Anne Wiazemskyn esiintymisen peruuntuminen harmitti, mutta pääsinpä kuuntelemaan sekä Kishwar Desaita että Tahmima Anamia, joita myös etukäteen odotin. Intialainen Desai kertoi esikoisromaanistaan Pimeyden lapsista ja sen pääteemasta: ei-toivottujen tyttövauvojen surmaamisesta, joka on edelleen surullisen yleistä erityisesti Intian maaseudulla. Tahmima Anam puolestaan puhui romaanistaan Kulta-aika ja Bangladeshin unohdetusta sodasta. Molemmat haastattelut olivat mielenkiintoisia ja kirjailijoilla oli paljon sanottavaa.

Jälkeenpäin jäin miettimään, miksi Desain haastattelu oli kokonaan englanniksi, mutta Anamin haastattelija tulkkasi kirjailijan sanomisia kuulijoille. Vaikka tulkkaus toisaalta häiritsi haastattelun rytmiä ja pakotti tiivistämään vastauksia, myös Desain haastattelun edes osittainen tulkkaus olisi saattanut olla hyödyllistä joillekin kuulijoille. Miinusta teki mieli antaa siitä, että yleisön kysymyksille ei jätetty lainkaan aikaa lopussa. Lukijat saivat sitten toki esiintymisen jälkeen yrittää etsiä kirjailijoita käsiinsä lavan läheisyydestä, mutta eräiltä meistä nämä katosivat harmittavasti väenpaljouteen... (Note to self: ensi kerralla kyynärpäätä mukaan!)

Ständeillä hillitsin pahimmat ostohaluni ja mukaan tarttui lopulta vain neljä kirjaa: Sami Hilvon Viinakortti signeerattuna (luettu jo ennen messuja ja pidetty; päätyi tyttöystävän lukupinoon), Kishwar Desain Pimeyden lapset signeerattuna (pitihän se nimmari saada, kun kirjailijakin oli paikalla!), sekä antikvariaattipuolelta Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja tyttöystävälle Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osa #1, Combray, jossa sivut ovat vielä vanhanaikaiseen tapaan yläreunastaan yhteen liitettyjä (ko. kirjaa ei siis ole vielä luettu!). Lisäksi Akateemisesta Kirjakaupasta lähti sunnuntaina mukaan Rohinton Mistryn Family Matters sekä Alaa Al Aswanyn Chicago. Molemmat kirjailijat kiinnostavat.

Jälkimaku messuista: kirpeänraikas uutuudenviehätys. Lukutoukkainen ja innostunut. Tänne uudestaan! :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi