Siirry pääsisältöön

Olli Jalonen: Poikakirja

Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikallani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.

Olli Jalosen Poikakirja on romaani 1960-luvulla jossain päin Suomea elävästä Ollista, joka käy kansakoulua ja elää omakotitalossa vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Aikuisen äänellä, mutta lapsen näkökulmasta kerrotussa romaanissa seurataan Ollin vaiheita koulussa ja kotona; tarinan taustalla on sodanjälkeinen ja nopeasti muuttuva Suomi. Ollin epäinhimillisen ankara opettaja komentaa poikaluokkaa kuin armeijan rykmenttiä ja yrittää valaa heihin isänmaallista henkeä. Olli muun muassa oppii, että adjektiivi on laatusana ja superlatiivi on yliaste, koska vieraskielisiä nimiä ei saa käyttää.

Romaani on oikeastaan kasvutarina, tai lapsuuden loppumisesta kertova tarina. Lopussa Ollin elämää koskettaa enemmän kuin yksi tragedia - sekä oman perheen sisällä että koulumaailmassa. Tarinaa jaksottavat Ollin filosofiset ajatukset: Niin minä opin että jos epäilee niin on jo oikeassa. tai Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Poikakirjasta tulee mieleen Hannu Väisäsen Vanikan palat ja Toiset kengät, joissa myös kerrotaan pojan kasvutarinaa samoihin aikoihin. Väisäsen kirjat ovat kuitenkin jotenkin synkempiä ja raskaampia kuin Jalosen. Poikakirjan arvo on varmaan myös siinä, että se ylläpitää 1960-luvun kulttuuriperintöä ja palauttaa mieliin monia pieniä yksityiskohtia tuon ajan lasten (ja muidenkin) elämästä. Joka Poika -lehti, viidenkymmenen pennin nallekarkit, Nuorten sävel ja purkkapakettien keräilykortit alkavat olla historiaa, mutta Jalosen kirja nostaa ne vielä esiin.

Vaan kuka kirjoittaisi Tyttökirjan samoista ajoista?

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 2010.

Linkit:
HS Kirjat: "Tillilihaa ja ehdotonta hiljaisuutta"
KSML: Poikakirja
Otava: Poikakirja
Otava: Olli Jalonen

Kommentit

  1. Lukaisin Kirjamessuilla kirjan alkua ja silittelin kantta. Lisäsin siihen karmivan pitkään lukulistaani, sillä aihe on kiinnostava. Tämä voisi sopia tähän talveen...

    VastaaPoista
  2. Juu, tämä sopii varmasti pimeisiin talvi-iltoihin! Sopiva yhdistelmä supisuomalaisuutta ja lämmintä huumoria. :)

    VastaaPoista
  3. Näissä aikalaiskirjoissa on oma viehätyksensä ja lisäksi Jalosen teksti tuntuu raikkaalta (en itse ole hänen teoksiaan lukenut).

    Aika toisenlainen oli näkökulma Peter Franzenin esikoisessa, mutta 70-luvun lapsena tunnistin paljon kirjassa mainittuja asioita ja nautin siitä. Hieman samoin kävi Laura Honkasalon "Sinun lapsesi..."-kirjan kanssa. Menin ehkä hieman kauas Jalosesta ja "Poikakirjasta", mutta piti vaan tulla kommentoimaan. :)

    VastaaPoista
  4. lumiomena - Kommentointi asiasta ja sen vierestä on aina tervetullutta! :) Franzenin kirja on kyllä ollut lukulistallani jo pidemmän aikaa, kun sitä on niin monessa paikassa kehuttu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi