perjantai 5. marraskuuta 2010

Olli Jalonen: Poikakirja

Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikallani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.

Olli Jalosen Poikakirja on romaani 1960-luvulla jossain päin Suomea elävästä Ollista, joka käy kansakoulua ja elää omakotitalossa vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Aikuisen äänellä, mutta lapsen näkökulmasta kerrotussa romaanissa seurataan Ollin vaiheita koulussa ja kotona; tarinan taustalla on sodanjälkeinen ja nopeasti muuttuva Suomi. Ollin epäinhimillisen ankara opettaja komentaa poikaluokkaa kuin armeijan rykmenttiä ja yrittää valaa heihin isänmaallista henkeä. Olli muun muassa oppii, että adjektiivi on laatusana ja superlatiivi on yliaste, koska vieraskielisiä nimiä ei saa käyttää.

Romaani on oikeastaan kasvutarina, tai lapsuuden loppumisesta kertova tarina. Lopussa Ollin elämää koskettaa enemmän kuin yksi tragedia - sekä oman perheen sisällä että koulumaailmassa. Tarinaa jaksottavat Ollin filosofiset ajatukset: Niin minä opin että jos epäilee niin on jo oikeassa. tai Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Poikakirjasta tulee mieleen Hannu Väisäsen Vanikan palat ja Toiset kengät, joissa myös kerrotaan pojan kasvutarinaa samoihin aikoihin. Väisäsen kirjat ovat kuitenkin jotenkin synkempiä ja raskaampia kuin Jalosen. Poikakirjan arvo on varmaan myös siinä, että se ylläpitää 1960-luvun kulttuuriperintöä ja palauttaa mieliin monia pieniä yksityiskohtia tuon ajan lasten (ja muidenkin) elämästä. Joka Poika -lehti, viidenkymmenen pennin nallekarkit, Nuorten sävel ja purkkapakettien keräilykortit alkavat olla historiaa, mutta Jalosen kirja nostaa ne vielä esiin.

Vaan kuka kirjoittaisi Tyttökirjan samoista ajoista?

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 2010.

Linkit:
HS Kirjat: "Tillilihaa ja ehdotonta hiljaisuutta"
KSML: Poikakirja
Otava: Poikakirja
Otava: Olli Jalonen

4 kommenttia:

  1. Lukaisin Kirjamessuilla kirjan alkua ja silittelin kantta. Lisäsin siihen karmivan pitkään lukulistaani, sillä aihe on kiinnostava. Tämä voisi sopia tähän talveen...

    VastaaPoista
  2. Juu, tämä sopii varmasti pimeisiin talvi-iltoihin! Sopiva yhdistelmä supisuomalaisuutta ja lämmintä huumoria. :)

    VastaaPoista
  3. Näissä aikalaiskirjoissa on oma viehätyksensä ja lisäksi Jalosen teksti tuntuu raikkaalta (en itse ole hänen teoksiaan lukenut).

    Aika toisenlainen oli näkökulma Peter Franzenin esikoisessa, mutta 70-luvun lapsena tunnistin paljon kirjassa mainittuja asioita ja nautin siitä. Hieman samoin kävi Laura Honkasalon "Sinun lapsesi..."-kirjan kanssa. Menin ehkä hieman kauas Jalosesta ja "Poikakirjasta", mutta piti vaan tulla kommentoimaan. :)

    VastaaPoista
  4. lumiomena - Kommentointi asiasta ja sen vierestä on aina tervetullutta! :) Franzenin kirja on kyllä ollut lukulistallani jo pidemmän aikaa, kun sitä on niin monessa paikassa kehuttu.

    VastaaPoista