Siirry pääsisältöön

Seija Vilén: Mangopuun alla

En osannut poimia kultaa jäteläjästä, hyvää vaimoa huonosta perheestä tai viisaita sanoja typeryksen suusta. Otin koko paketin, herätyskellon pirinän kolmelta yöllä ilman kahvintuoksuista lupausta tuoreesta aamusta. Ja nautinhan minä höyryävästä kukkakaalimuhennoksesta, sahraminkeltaisista kankaista, santelipuujauheesta ja kardemummariisistä. Nautin sanoista, jotka soljuivat viiden tuhannen vuoden takaa korviini kuin Ganges ja suustani ulos kuin valmiiksi pureksittu sellofaaniruoka.

Mangopuun alla taitaa olla niitä romaaneja, jolle asetin etukäteen todella korkeat odotukset lähinnä muissa blogeissa olleiden arvioiden perusteella. Ahkerasti tätä onkin blogimaailmassa luettu ja Seija Vilén on, itsekin ahkerana bloggaana, osallistunut mahtavalla tavalla keskusteluihin kirjasta. Olin siis lukenut sen verran monta näkökulmaa romaanista jo etukäteen, että tiesin sen pääkohdat ja olin muodostanut siitä melko tarkan kuvan - ehkä vähän liiankin tarkan...

Niille, joille se ei ole vielä käynyt muualta selväksi, kerrottakoon, että omaelämäkerrallinen romaani kertoo nuoren suomalaisen naisen elämästä Hare Krishna -liikkeessä. Päähenkilö matkaa liikkeen mukana ympäri maailmaa, intialaisen aviomiehen mukana Intiassa, Kanadassa, Tanskassa ja Suomessa. Uskonnollisen liikkeen elämänarvot rajoittavat ja määrittävät arkea hyvinkin pitkälle ja vähitellen herää tarve löytää oma itsensä sen kaiken ulkopuolelta. Ero aviomiehestä ja irrottautuminen liikkeestä on samalla eräänlainen kulttuurishokki: siirtyminen uudenlaiseen maailman tuttujen sfäärien ulkopuolella. Erityisesti tämä vaihe oli mielestäni todella hienosti kuvattu: miten niinkin yksinkertainen asia kuin kahvinkeitto voi tuntua vieraalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta ensikertalaiselle.

Romaanissa minua kuitenkin häiritsi hieman kerronnan poukkoilevuus, mikä teki juonen seuraamisesta ajoittain melko haastavaa. Samaa on aiemmin kommentoinut ainakin Susa. Toisaalta muistoihin tukeutuva kerronta on varmasti pakostakin jossain määrin pirstaleista ja ajassa/paikassa hyppelevää - kuten muistotkin. Kirjan kieleen suhtauduin myös melko ristiriitaisin tuntein. Se oli toisaalta runsasta, värikästä, eksoottista ja herkullista - erityisesti Intian värit, hajut ja maut elivät kirjan sivuilla. Mutta jotenkin metaforien tulva tuntui välillä jopa tukahduttavalta, kun melkein joka lauseeseen sisältyi jokin kielikuva, symboli tai mielikuvia herättävä yllättävä yhdyssana tai adjektiivi. Runollisten kielikuvien runsaus tuntui välillä jo vähän yliampuvalta ja romaania oli raskas lukea. Itse kaipasin jotain yksinkertaisempaa väliin. Tämä on tietenkin makuasia - toiset pitävät tällaisesta tyylistä, toiset eivät.

Kirjan kantta täytyy vielä kehua: sen kirkkaat, lämpimät värit sopivat loistavasti kirjan tunnelmaan. Kannen maalaus on Seija Vilénin käsialaa.

Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain. 2010.

Linkit:
Avain: Mangopuun alla
Parnasson kritiikit: "Jossakin on koti"
HS kirjat: "Krisha-uskovaisen syvä tilitys"
Savon Sanomat: Mangopuun alla

Kommentit

  1. Kiitoksia. :) Täytyy ihan kysyä: miten nuo "You might also like" -kirjat valikoituivat? Kafka rannalla on hyllyssäni ja odottaa lukemista, Wintersonin olen lukenut (ja tykännyt!), mutta Ogawa on ihan uusi tuttavuus.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista!! :)

    En itse asiassa osaa sanoa, miten nuo suositukset tarkkaan ottaen valikoituvat. Joku automaattisysteemi siinä on takana, mutta ne myös vaihtelevat yhdelle ja samalle tekstille aika randomin oloisesti... Luulen, että kirjoituksen tunnisteilla on jotain merkitystä; linkit vievät yleensä samoilla tunnisteilla varustettuihin päivityksiin. Ainakin toivottavasti. :) Kafkaa rannalla suosittelen kyllä lämpimästi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude