Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Sisällä on lämmin: puhdas flanellinen yöpaita odottaa ihoani. Kampaan taskupeilin kautta hiukseni ja kierrän papiljotit. Käärin Aroma-sätkän ja avaan vielä oven pakkaselle. Istun portailla raukeana. Poltan sätkääni hiljalleen ja annan myrkkyjen rohista keuhkoissani. Revontulet tanssivat taivaalla. Ne vaihtavat paikkaansa ja leimuavat taas. Pakkanen kovettaa hiukseni. Kampaan ne sisällä varovasti auki ja juon kupin kahvia.

Arviot laahaavat tällä hetkellä pahasti lukutahtini jäljessä. Tälläkin hetkellä on kolme kirjaa luettuna ja arvioimatta ja saman verran vielä kesken. Mutta en ota tästä stressiä, kirjoittelen tänne höpinöitäni kunhan ehdin... :)

Yksi tämän vuoden lukutavoitteistani oli yrittää lukea enemmän novelleja. Hanna Haurun uusimman novellikokoelman olisin kyllä varmaan lukenut muutenkin. Hauru taitaa olla niitä harvoja suomalaisia nykykirjailijoita, joiden tuotannon olen lukenut kokonaan. En osaa sanoa mikä Haurussa viehättää, mutta jokin runollinen raadollisuus tai suorastaan haurumainen tunnelma hänen teoksistaan jää mieleen.

Novellikokoelmista Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002), Raaka punainen marja (2004) ja Muuttoliike (2006) en ehkä innostunut ihan yhtä paljon. Ehkä tämä johtuu yleisestä kyvyttömyydestäni lukea ja käsitellä novelleja järkevästi. Sen sijaan pienoisromaanit Tyhjien sielujen saari (2005) ja Utopia eli erään kylän tarina (2008) olivat suorastaan järisyttävän hyviä. Tyhjien sielujen saari kertoo muusta maailmasta eristettyjen spitaalisten asuttamasta karusta saaresta. Utopia taas kuvailee unohdetun maalaiskylän viimeisen jäljellejääneen perheen kurjuutta. Kaikkia Haurun tekstejä leimaa kielen aistillisuus, groteskit ja inhorealistiset mielikuvat sekä vinoutunut, ironinen huumori.

Liian pienet sandaalit ehkä poikkeaa tästä aiemmasta tuotannosta siten, että sillä on hyvin selkeä teema ja rakenne, eivätkä sen kuvaukset ole aivan yhtä dystooppisia tai synkkiä. Novelleja oli myös helpompi lähestyä ja käsitellä, koska ne olivat arkisempia ja ylimääräisen kielellisen kikkailun on korvannut tunteiden ja arkisten kokemusten kuvailu.

Novellikokoelma antaa äänen naisille, jotka kamppailevat median ja ympäröivän maailman asettamien ulkonäköpaineiden kanssa. Jokaisessa novellissa kertojana on nainen, joka ei jollain tavalla istu muottiin ja joutuu häpeämään omaa itseään. On naisia, jotka laihduttavat zumbaamalla ja naisia, jotka ihannoivat lihavuutta. On naisia pitkillä hiuksilla ja naisia, joilta syöpä on vienyt viimeisetkin karvat. On naisia ilman rintoja ja naisia, jotka saavat kärsiä rinnoistaan jo ala-asteella. On naisia, joilla on ulkona huivi aina päässä, naisia, joilla on liian isot jalat, naisia, jotka eivät haluaisi pitää vaatteita ollenkaan. On hikoilevia naisia, synnyttäviä lestadiolaisnaisia, äitiään hoivaavia naisia, saunanraikkaita naisia - ja myös kuolevia naisia.

Naiseuden mysteeristä ja ulkonäköpaineista on kirjoitettu varmaan liiaksi asti, mutta Haurun kokoelma on silti ihan lukemisen arvoinen erikoisuus. Yksittäiset kuvat naisena olemisesta on maalattu hämmästyttävän niukkasanaisesti ja suorasukaisesti. Haurun kielessä on jotain koskettavaa, raadollista, vaikeasti määriteltävää.

Haurun teoksia ei ole hirveästi käsitelty muissa kirjablogeissa. Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja mielipiteitä näistä, jos olette lukeneet...

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like. 2010.

Linkit:
Like: Liian pienet sandaalit
Like: Hanna Hauru
Parnasson kritiikit: "Naisruumiin vapautustarina"
HS kirjat: "Groteskeja selviytymistarinoita"