Siirry pääsisältöön

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit; joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan, olen hurjan helpottunut mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu kun kuolee."
Se poika osasi totisesti pilata tunnelman.

Kamila Shamsien Karachi on rönsyliljamainen kaupunki, jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu.

Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut kartoittamaan rönsyilevän, elävän ja alati muotoaan muuttavan Karachin ääriviivoja. Kun Karimin perhe muuttaa Englantiin pakoon Pakistanin levottomuuksia, Raheem ja Karim joutuvat eroon toisistaan vuosikausiksi.

Kaipasin tältä romaanilta enemmän pakistanilaisuutta, enemmän Karachia. Nyt kaupunki on kyllä olemassa koko ajan tarinan taustalla, mutta aina vain taustalla. Karachista ei saa kunnon otetta kirjan sivuilta; sitä ei voi maistaa, haistaa tai tuntea iholla. Muutenkin Shamsien romaanin ylimpään eliittiin kuuluvien henkilöhahmojen Pakistan on hyvin erilainen kuin se, minkä itse tunsin, kun asuin ko. maassa. Tämäkin puoli on tietenkin totta - ei kaikki ole eksoottisesti värittynyttä tai kurjaa köyhyyttä - mutta Shamsien kuvailema kaupunki on silti jotenkin... kliininen ja etäinen. Pienoinen pettymys siis. Kirjan nuoret ajelevat Karachin kaduilla isukin luksusautolla ja käyttävät suuren osan romaanin sivuista pohtimalla omia suhdesotkujaan ja tunnemyrskyjään.

Lukiessa tuli jossain vaiheessa mieleen David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) - lähinnä sen vuoksi, että tämänkin romaanin pääpari kiersi toisiaan kuin kaksi samanapaista magneettikenttää. Parin suhde tuntui väistämättömältä, mutta eteni kuin pumpulipallo tervassa. Siihen yhtäläisyydet tämän ja Nichollsin romaanin välillä loppuivatkin; en halua paljastaa, miten Karimin ja Raheenin lopulta käy. :)

"Vielä-yksi-sivu" -ilmiö oli kuitenkin vahvasti läsnä kirjaa lukiessa, mutta jälkimaku on vähän pettynyt. Toivoin jotain ihan muuta... Ehkä myös kirjan upea kansi nosti odotuksia korkealle ja antoi ymmärtää, että tässä olisi enemmänkin pakistanilaista kulttuuria. Pidin tästä silti enemmän kuin Poltetuista varjoista, jonka loppupuolen sekavuus ja epäuskottavuus häiritsi.

Sen sijaan kirjan sanoma oli hieno ja ajankohtainen: mitä oikeastaan tarkoittaa olla kotoisin jostain? Onko ihminen ikuisesti sidottu syntyperäänsä tai kotikaupunkiinsa, vai onko koti jokin abstraktimpi käsite? Kuinka koti muodostuu - kaduista ja paikoista, vai muistoista ja hetkistä? Ja onko kenelläkään oikeus arvottaa ihmisiä syntyperän tai kodin perusteella?

Kannattaa lukea myös mitä anni.m, Mari A., Sanna ja Carmelita ovat pitäneet kirjasta.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä. Gummerus. 2011.
Englanninkielinen alkuteos: Kartography
Suomentaja: Kristiina Drews

Gummerus: Kartanpiirtäjä
Gummerus: Kamila Shamsie
Kiiltomato/Seija Vilén: "Enkeleitä, selät vastakkain"

Kommentit

  1. Melkein aloitin jo lukemaan tämän pari päivää sitten, mutta päätinkin lukea yhden vanhemman jännärin ainakin ensin ;)

    VastaaPoista
  2. Susa, jään mielenkiinnolla odottelemaan mitä mieltä olet kirjasta! Huomasin nyt, että kaikki muut blogeissaan tästä kirjoittaneet ovat pitäneet tästä enemmän kuin minä... :)

    VastaaPoista
  3. Minä tykkäsin tästä tosi paljon, enemmän kuin Poltetuista varjoista vaikka se olikin viime vuoden ykköseni;)

    VastaaPoista
  4. Zephyr, olen aloittanut tämän, mutta näkyy vasta ensi vuonna blogissani. Listasin jo vuoden luetut ja tämä on yksi niistä, joka tulee tammikussa.

    Poltetut varjot olisi voinut olla minulle vaikka vuoden ykköskirja ilman keskikohdan sekavuutta, sitä Pakistaniin tai Afganistaniin lähtöä ja etenkin ilman lopun epäuskottavuutta ja outoa etäännytystä. Harvoin saa lukea niin vahvaa alkua kuin oli Poltetuissa varjoissa.

    VastaaPoista
  5. Miekin olen tämän kirjan kantta katsellut lumoutuneena, mutta tämän postauksen jälkeen taitaa kuitenkin jäädä lukematta. :/

    VastaaPoista
  6. Ohi aiheen, Anna Kareninaa sivuten: Vaikka kiire onkin ja deadline lähestyy, ehtisikö kirjasta tehdä vielä kaksi postausta? Yhden jossa käsitellä lukematonta keskiosaa, ja vaikka tammikuun alussa kahta viimeistä lukua käsittelevän keskustelun?

    Aloin taas lukea kirjaa ahkerasti, ja kolmannen luvun tienoilla vaivannut haihattelu on karissut: tarina etenee hienostunutta laukkaa eteenpäin ja odotan mielenkiinnolla, mitä mieltä muut kanssalukijat ovat sen käänteistä. Kaksi mahdollisuutta keskustella siitä olisi siis "very fine" :)

    VastaaPoista
  7. Sanna & Leena Lumi, lähes kaikki tuntuvat pitävät Poltettuja varjoja parempana kuin tätä - ja silti tästä ei monella löydy mitään huonoa sanottavaa! :)

    noora, kirja ei tässä tapauksessa ollut ihan kannen veroinen, sen voin kyllä sanoa.

    Maisie, olen ajatellut tehdä vielä yhteispostaukset kirjan 3&4 osista, 5&6 osista ja lopuksi 7&8 osista. Eli luultavasti kolme postausta on vielä luvassa! :) Tosin ainakin viimeinen jää luultavasti tammikuun puolelle, joten lukuaikaa on vielä hyvin jäljellä. Tervetuloa vain keskustelemaan! Minä poistun nyt häpeillen takavasemmalle, kun en ole tämän ahkerammin emännöinyt haastetta. ;)

    VastaaPoista
  8. Kiinnostava postaus! Kun luin itse kirjaa, tuli mieleeni, että Karachista luoma kuva oli vääristynyt siksi, että se eli lähinnä Karimin muistoissa ja Raheem taas ei oikeastaan halunnut nähdä koko kaupunkia tai sitä, mitä siellä tapahtui.

    Mä jotenkin luin kirjan sellaisena yleismaailmallisena, jossa ehkä ihan tarkoituksella Karachi jäi ilman liiallista kuvailua. Tai siis monta kertaa mulle tuli lukiessa mieleen, että Karim näkee kaupungin nostalgian valossa, koska ei asu siellä. Näinhän monella on, jotka ovat jättäneet kotikaupunkinsa (ja ehkä maansakin). Kun taas Raheem ei saanut sitä nostalgista kuvaa poistettua KArimin päästä.

    Olen huomannut saman jutun lukiessani intialaista ja myös afrikkalaista kirjallisuutta, tai Lähi-idästä kertovaa: ne ovat monesti yläluokan koulutettujen kirjoittamia, ja niissä ajellaan isin isolla autolla pitkin katuja, ja kaikki tapahtuu pienen välimatkan päässä. Mulla toisaalta on juuri sama kokemus Aasiasta, kun itse ajelin siellä ison auton kyydissä ja katsoin maailmaa ikkunan läpi =O

    VastaaPoista
  9. Mari A., hyvä pointti! Romaani tosiaan rakentui hyvin pitkälti Karimin lapsuusmuistojen kautta, joten siinä mielessä ei ole ihme, että kuva on jotenkin nostalgian värittämä ja yksipuolinen. Silti jäin kaipaamaan romaanilta enemmän nimenomaan Karachin kuvaamista. Yleismaailmallisuus on hieno juttu, mutta minusta Shamsie olisi voinut ja varmasti halutessaan myös osannut kuvailla kaupunkia yksityiskohtaisemmin ja henkilökohtaisemmalla tasolla, kun hän on kerran itsekin sieltä kotoisin.

    Tuo kirjailijoiden yläluokkaisuus on kyllä jännä juttu. Ainakin moni intialainen ja pakistanilainen kirjailija on vähintään kouluttautunut USA:ssa tai Englannissa ellei jopa asu siellä (kuten vaikkapa Shamsie). Ja nämä koulutetut kirjailijat kirjoittavat tietenkin useimmiten englanniksi ja saavuttavat näin laajemman yleisön. Mutta varmasti hirveän suuri määrä hyviä kirjailijoita jää "länsimaissa" täysin pimentoon ihan vain sen vuoksi, että he kirjoittavat kirjansa paikallisilla kielillä joita käännetään vähemmän. Eli kielimuurikin aiheuttaa oman esteensä eri kulttuureista tulevien kirjojen ja lukijoiden välille...

    VastaaPoista
  10. Zephyr, siis loppujen lopuksi pidin tästä! Olen monessa paikassa selvittänyt, että Poltetut varjot olisi voinut olla minulla ykkönen ellei se olisi kadonnut keskikohdan sekavuuteen. Koko upea rakenne sortui silloin ja tarina kadotti sen hohdon, minkä kaikkien aikojen alku sille antoi. Kartanpiirtäjä on ehyt kaikellaan. Ja minusta aika vievä myös.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude