- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
Amy Chuan omaelämäkerrallisen kohukirjan alussa oleva lista asioista, jotka olivat kiellettyjä hänen tyttäriltään, on karua luettavaa. Chua yrittää kirjansa avulla vastata ihmettelijöiden kysymykseen siitä, minkä vuoksi erityisesti aasialaisperäiset lapset menestyvät usein kaikista parhaiten koulussa ja miksi yhä useampi huippumuusikko on vaikkapa kiinalainen. Chua uskoo kivenkovaan ns. kiinalaiseen kasvatusmalliin, jonka jyrkkyydestä yllä oleva listakin kertoo. Chuan mielestä on esimerkiksi huvittavaa, että monet amerikkalaiset tai "länsimaiset" äidit yleensäkin uskovat, että vanhempien on osoitettava lapsille, että oppiminen on hauskaa (!). Chuan kasvatusmallin mukaan oppiminen ei nimittäin yleensä ole, eikä sen kuulukaan olla hauskaa. Kunnianhimoinen oppiminen on tie menestykseen ja voittoon, itsevarmuuteen ja ylivoimaisuuteen. Elämä on yhtä kilpailua, jossa hauskuus ja ilo ovat toissijaisia arvoja.
Kiinalais-amerikkalainen Chua kertoo kirjassaan, kuinka hän on kasvattanut omat tyttärensä tiukkojen, kiinalaisten kasvatusperiaatteiden mukaisesti. Tytöille määrättiin tietyt soittimet (Sophialle piano, Lululle viulu) ja he harjoittelivat 5-6 tuntia päivässä - siis koulupäivinä, läksyjen ohella. Tämän lisäksi heidän tuli olla parhaita koulussa, eikä mitään saanut suorittaa vain rimaa hipoen. Vanhempien sanaa ei saanut koskaan kyseenalaistaa, eikä omia valintoja tehdä. Välillä täydellisyyden tavoittelu menee överiksi: kun toinen tyttäristä antaa äidilleen itse askartelemansa syntymäpäiväkortin, Chua haukkuu hänen piirtämistaitonsa ja vaatii häntä tekemään uuden ennen kuin hän "hyväksyy" sen.
Chua kuitenkin puhuu itsensä pussiin useammin kuin kerran, kun hän yrittää puolustella ja selitellä kasvatusmalliaan ja sen erinomaisuutta. Minua ainakin häiritsivät kirjan ristiriidat. Ensin Chua vakuuttaa, ettei hän pakottanut tyttäriään harjoittelemaan vain oman henkilökohtaisen kunnianhimonsa vuoksi vaan nimenomaan näiden tulevaisuuden takia. Mutta toisaalta minusta kirjassa ei muu paistanutkaan läpi kuin Chuan omat unelmat, halut ja voitontahto; tytärten unelmista ja toiveista viis:
[...] minulla oli Lulun suhteen ihan yhtä suuria unelmia kuin Sophiankin. [...] Halusin, että Lulusta tulisi parhaan mahdollisen nuoriso-orkesterin konserttimestari. Halusin, että hänestä tulisi osavaltion paras viulisti, ja tämä oli vasta alkua. Tiesin, että Lulu ei voisi olla muuten onnellinen. Sen tähden minun piti olla tiukkana.
Jotenkin tuntuu, että tuon yhden lauseen pitäisi olla ennemminkin "Tiesin, että itse en voisi olla muuten onnellinen."
Chua vakuuttaa, että hän tekee kaiken ehdottomasti ja sataprosenttisesti tyttöjen takia. Hän yrittää todistella tätä väitettä selittämällä, että suurin osa siitä, mitä hän tekee, on hänelle itselleen hirveän uuvuttavaa pakkopullaa. Vastahakoisen teini-ikäisen tyttären pakottaminen viulutunnille on kaikkea muuta kuin helppoa. Silti Chua on perheessä se, joka tuntuu saavan eniten motivaatiota tytärten menestyksestä - eivät tytöt itse. Chua kuvailee ylpeänä kerta toisensa jälkeen kuinka se ja se kunnianarvoisa muusikko tai esiintyjä kehui hänelle vuolaasti Sophian ja Louisan taitoja. Äiti voi ylpeänä röyhistää rintaansa, mutta tyttäret eivät kehuja kuule: kiinalaiseen kasvatusmalliin kuuluu olennaisena osana se, ettei omia lapsia rohkaista tai kehuta, ainakaan julkisesti.
Onneksi kirja ei jää vain kasvatusmallin yksipuoliseksi puolustuspuheeksi vaan matkaan tulee mutkia, kun Lulu teini-ikäisenä tosiaan alkaa pistämään hanttiin äidilleen. Chua joutuu myöntämään, että jokin ei toimi, jossain täytyy osata myös antaa periksi.
Kirja on jotenkin heppoisesti kirjoitettu, mutta ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa - ristiriitaisuuksista ja Chuan läpikuultavan ärsyttävästä persoonasta huolimatta. Kasvatusmetodit ja Chuan omat tarkoitusperät aiheuttivat meilläkin kiivasta keskustelua, kun pistin vaimonikin lukemaan teoksen. Tulimme - onneksi - siihen tulokseen, että olemme mieluummin niitä huvittavia, länsimaisia pehmoäitejä kuin kiinalaisia tiikeriäitejä, kunhan mahaolio tästä ilmestyy maailmaan... :)
Tiikeriäidin taistelulaulu on herättänyt ajatuksia ja vilkasta keskustelua ainakin Jennin, Norkun, Hannan, Paulan, Karoliinan ja Marin blogeissa.
Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. Siltala. 2011. 247 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Battle Hymn of the Tiger Mother
Suomentajat: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
Siltala: Tiikeriäidin taistelulaulu
HS kirjat: "Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi"
En vieläkään jaksa innostua tätä kirjaa lukemaan - tuntuu että olen saanut sisällöstä riittävän kuvan, eikä asia taida oikein enää olla kamalan ajankohtainenkaan meillä... Ei pitäisi kommentoida kun ei ole lukenut, mutta kommentoinpa vaan.
VastaaPoistaMutta sitä oikeastaan tulin sanomaan, että Chua on missannut yhden tärkeän vaihtoehdon. Sitä voi antaa lasten tehdä niitä juttuja, joita he oma-aloitteisesti haluavat tehdä, ja röyhistää sitten ylpeänä rintaansa niistä suorituksista. Nih.
Oikeastaan kirjan herättämä kysymys ei ole "miten kasvattaa kakaransa" vaan "mikä on tavoite, menestyminen vai onni"? Ensimmäinen kysymys tulee peliin vasta jos ajattelee, että menestyminen=onni. :-)
(Onnea maha-asukin kanssa. Toivon että hän nukkuu yönsä hyvin, kasvaa kuin kesäheinä ja paistaa hymyaurinkoa jokaiseen päiväänne!)
Totta, kirjassa ehkä eniten häiritsee Chuan prioriteettien järjestys: menestys ennen onnea, voitto ennen iloa jne. Mutta jos menestyminen on yhtä kuin onni, niin siinä sitä sitten ollaan...
Poista(Kiitos! Ihanasti sanottu!) :)
Tämä palautti hyvin mieleen lukukokemuksen (kiitos linkityksestä :)), joka oli kyllä mielenkiintoinen. Kuinka eri tavalla ihmiset voivat elää, ajatella, arvottaa, kasvattaa! Chua oli ihan huumorintajuinen ja todennäköisesti vähän liioitteli kirjoittaakseen mielenkiintoisesti, mutta olihan se kaikki ihan kauheaa. Hän perusteli valintojaan sillä, että tämä on varmin tapa varmistaa, että lapsesta todella tulee huippu ja paras jossakin. Mutta miksi pitäisi tulla, se ei minulle ole selvinnyt vielä.
VastaaPoistaToki siellä muutama ihan hyvä pointti ja ajatus oli. On varmasti ihan hyvä pyrkiä opettamaan lapselle sinnikkyyttä ja sitä, ettei luovuta heti, sillä sen jälkeen palkintona onnistumisesta on todella hyvät fiilikset - lapselle itselleen. Mutta kaikessa pitäisi osata joustaa, minun mielestäni. Niin kasvaa toivottavasti lempeitä, suvaitsevaisia, tervejärkisiä ja taspainoisia ihmisiä.
Chualla on kyllä ihan hyviä mielipiteitäkin, ei siinä mitään, mutta minusta hän kärjisti ja vei menestyksen ja voiton tavoittelun välillä aika äärimmäisyyksiin. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että lapselle on hyvä opettaa myös sinnikkyyttä ja rohkaista olemaan antamatta heti periksi ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla. Toisaalta luulisi, että kaikki olisi helpompaa, jos onnistuisi jo pienenä luomaan lapselle sen käsityksen, että oppiminen voi olla oikeasti myös hauskaa, eikä vain pakonomaista menestyksen ja paremmuuden tavoittelua.
PoistaBooksyn tavon minäkään en jaksa innostua lukemaan tätä kirjaa. En tiedä onko minussa tosikon vikaa vai olenko vain vähän hyväksyvämpi/sallivampi/suvaitsevampi tiikeriäiti, mutta jo pelkät katkelmat kirjasta saavat minut näkemään punaista! Vaikka huomioisin Karoliinan tulkinnan Chuan liioittelusta, en silti usko voivani lukea kirjaa rauhallisena ;)
VastaaPoistaToivottavasti siellä voidaan hyvin, sekä sinä, mahaolio että vaimo :)
En tiedä, onko Chuan tarkoituksena edes saada ihmiset puolelleen tai levittää kiinalaisen kasvatusmallin ilosanomaa - sen verran kärjistetysti hän kirjoittaa. Minäkään en osannut lopulta lukea kirjaa muuten kuin kriittisen arvioivasti "vastakarvaan".
PoistaJa kiitos vain, hyvin voidaan koko kolmikko! :)
Blogissani löytyy teksti tästä kirjasta. Huomasin kuin luin kirjoituksesi, että olen samaa mieltä kanssasi hyvin pitkälle ja minua ärsytti suunnilleen kaikki samat asiat kuin sinuakin. Välillä olin tosi vihainen. Juuri ristiriitaisuus häiritsi minuakin.
VastaaPoistaLöysinkin juuri vasta blogisi ja linkitin sen. :) Unohdin tosiaan itse mainita tuosta Chuan aviomiehen jäämisestä tossun alle, mistä kirjoitit arvostelussa. Se ihmetytti myös minua.
PoistaKiitos linkityksestä :)
PoistaMä tykkäsin Chuan tavasta kyllä. Tai siis ymmärrän Chuan tapaa. Musta on hyvä ohjata lapsia siihen suuntaan, mihin haluaa lasten menevän, esimerkiksi ei jääkiekkoon,vaan jalkapalloon ja yrittää saada lapsi pitämään siitä. Ja ehkä vähän aluksi pakottamallakin pitämään.
VastaaPoistaOlen itse vähän joustavampi ja meillä poika on saanut luopua tanssista, kun ei sinne halua mennä. Mutta jos on aluksi niin, että ei halua mennä futis-treeneihin, niin vähän kyllä pakotan. Pitää ihan oikeasti olla sitkeä, jos haluaa pärjätä.
Ymmärrän myös Chuan ristiriitaisuuden, että väittää ettei tee itsensä vuoksi. Eihän sitä kukaan myönnä, mutta kukapa ei olisi ylpeä, jos lapsi soittaa isossa konsertissa tai esiintyy näyttämöllä tai voittaa urheilukisoissa. Mutta uskon, että se kaikki kuitenkin on sen lapsen parhaaksi myös.
Chuan näkemykset kumpuavat ihan varmasti maailmasta, jossa on pakko kilpailla pärjätäkseen. Kun meillä on Suomessa tuettu kaikkien pärjääminen ja suurin osa pärjää kohtalaisesti vaikkei liiemmin ponnistelisikaan, niin maissa joissa on pikkuisen enemmän ihmisiä eikä sosiaalitukia, on asenne pakko olla erilainen.
Karoliinan mainitsemaa joustavuutta Chualla on siinä vaiheessa, kun hän lopulta tekee myönnytyksiä. Kyllähän hän myönsi, ettei kaikki toimi aina niin kuin hän suunnittelee. Itse olen huomannut, että monella sitä joustavuutta on vähän liikaa lasten suhteen. Oikeastaan tärkein asia Chuan mallissa oli se, että äitinä Chua oli kiinnostunut lapsistaan ja heidän elämästä. Aika moni kulkee puistossa nyky-Suomessa nenä kiinni ipodissaan tai korva kiinni puhelimessa ja lapsi ei saa mitään huomiota osakseen. Silloin on ihan turha miettiä, mikä kasvatusmetodi on kyseessä, kun se lapsi huomaa, että oman vanhempi on evvk. Eniten lapset tarvitsevat huomiota ja läsnäoloa.
Minäkin mietin kirjaa lukiessani, että kuinka suuri osa Chuan kasvatusmallista itse asiassa kumpuaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta tai sen tiettyjen yhteiskuntaluokkien aiheuttamista paineista. Chualle tuntui itselleen olevan erityisen tärkeää esim. ammatti, koulutus ja erityislahjakkuus ihmisessä. Ehkä nuo arvot korostuvat nimenomaan kulttuurissa, jossa joutuu pienestä pitäen kilpailemaan raivokkaasti muiden kanssa päästäkseen huipulle tai rakentaakseen itselleen "hyvän elämän". Ja tietenkin vanhempana haluaa tehdä kaikkensa myös lastensa menestyksen eteen.
PoistaSe on kyllä totta, että Chuan täydellistä omistautumista lapsilleen ei voi kuin ihailla - vaikka omistautumisen keinoja ja menetelmiä voikin kritisoida. Moni muu vanhempi olisi jo antanut periksi satoja kertoja matkan varrella.
Rohkaisun ja pakottamisen välinen raja on varmasti aika häilyvä. Minäkin uskon, että lapsia saa ja kannattaakin rohkaista esim. tiettyjen harrastusten pariin ja myös jatkamaan niitä, mutta on varmasti hankalaa tietää, milloin jostakin harrastuksesta pitäisi osata luopua. Minua patistettiin 5-vuotiaasta lähtien pianotunneille, joita inhosin syvästi aina siihen saakka, kun 14-vuotiaana sain lopulta luvan ne lopettaa. En edelleenkään soita pianoa tai muistele soittotunteja lämmöllä, mutta täytyy myöntää, että jotain hyötyä niistäkin on ollut. Mutta katsotaan nyt, miten omat soittotraumani vaikuttavat siihen, miten innostan omaa lastani tulevaisuudessa (musiikki)harrastusten pariin. ;)
Minusta Chua on hyvin väärinymmärretty, ja aivan turhaan vihattu. On totta, että hänen kasvatusmenetelmänsä ovat järkyttäviä- meidän näkökannastamme. Kysehän kirjassa on juuri länsimaisen ja itämaisen kasvatuksen erossa, kuten Chua toteaa alkukirjoituksessaan.
VastaaPoistaKirja kuuluu suosikkeihini, ja kykenen lukemaan sen uudestaan ja uudestaan kyllästymättä. Ensimmäisellä lukukerralla hänen asenteensa vihastutti. Alussa. Mitä pidemmälle pääsin, sitä paremmin ymmärsin, mitä hän ajoi takaa. Lastensa parasta. Hän haluaa heidän menestyvän, ja onkin todella ihailtavaa, miten hän heille omistautuu. Ja Chua myös kertoo tyttärilleen rakastavansa heitä.
Tottakai kirjassa on kaksi eri näkökulmaa: äidin ja lasten. Tuossa korttijutussa Amy ei suinkaan haukkunut Sophian tai Lulun piirustustaitoja. Kyse oli siitä, että Lulu oli tehnyt hänelle kortin paperinpalasta, johon oli nopeasti kirjoittanut syntymäpäiväonnittelun. Amylla oli tähän hyvä perustelu:
-Minä käänsin kortin ympäri. Otin laukusta kynän ja raapustin kortin taakse "Onnea Lulu jippii" honteloin kirjaimin ja lisäsin alle ison myrtyneen naaman. "Mitä Lulu sinä sanoisit, jos minä antaisin sinulle tällaisen syntymäpäiväyllätyksen? Ilahtuisitko sinä? Mutta minä en koskaan tekisi niin. En- minä hankin sinulle taikureita ja satoja dollareita maksavia jättiliukumäkiä. Ostan valtavia pingviininmuotoisia jäätelökakkuja ja käytän puolet palkastani typeriin tarroihin ja puuhekumeihin jotta vieraat saavat yllätyspussinsa, vaikka ne heitetäänkin heti menemään. Minä näen niin paljon vaivaa sinun synttärijuhliensa eteen että ansaitsen parempaa! Siitä syystä en ota tätä vastaan." Heitin kortin takaisin Lululle.-
Chuaa saa ja pitääkin arvostella. Sitä hän hakee. Mutta meidän ei tule unohtaa sitä, että hänkin on äiti. Hän vain on äiti, joka on itse kasvatettu kasvattamaan omat lapsensa niin kuin hän tekee.
Näkökulma polttavan aiheen viereltä:
VastaaPoistaEniten tuossa kirjassa ärsytti miten alansa osaavat ammattilaiset (jousi- & pianomestarit lähinnä) puhuvat kirjan lapsista "lahjakkaina".
Jos treenaa 6 päivässä mitä tahansa, pääsee tuolle tasolle eikä lahjakkuudella ole mitään tekemistä asian kanssa.
Voit melko vapaasti valita jonkin elämänalueen virtuoosin ja takaa löytyy lähes poikkeuksetta pelkästään järjetön määrä harjoittelua.
Laszlo Polgar antoi hienon esimerkin tästä. Ilmoitti ennen esikoisensa syntymää, että lapsestaan tulee shakin suurmestari. Ei haitannut, että syntynen esikoinen olikin tyttö ja naissuurmestareita ei tainnut vielä häntä ennen olla (citation needed, en jaksa tarkistaa). Susan Polgarista voipi lukea vaikka wikistä sitten lisää.
..Laszlo osasi psykologina hieman Amya inhimilisemmän tavan saada tunteja harjoittelukelloon.
Helppokos se Polgarin oli tehdä lapsestaan shakin suurmestari, kun erittäin todennäköisesti geenit olivat kohdallaan. Mutta jos hän olisi etukäteen luvannut tehdä lapsesta huippukoripalloilijan tai pianomestarin, niin haaste olisi ollut suurempi.
PoistaNyt kun aikaa on kulunut, niin tiedämme, että Amy Chuan molemmat lapset pääsivät Harvardiin. Vanhempi on jo valmistunut sieltä ja jatkaa lakiopintoja Yalessa.
Amy Chua on itse Yalen lakiproffa (kuten myös tyttöjen isä), joten ei ole ihme että tytöt ovat akateemisesti lahjakkaita. Hyvin todennäköisesti tytöt olivat Harvardin tai vastaavan polulla ilman tiikeriäidin kasvatusmetodejakin.
Mitä tulee harjoitteluun, niin pitkälle pääse, jos soittaa viulua 6 h päivässä. Maailman parhaaksi päästäkseen pitää lisäksi olla poikkeuslahjakkuus. Sama juttu on urheilussa: jotta olisit Usain Bolt, pitää olla poikkeuslahjakas, mutta myös ahkera. Toinen ei riitä. Amy Chuankaan tyttäristä ei tullut edes ammattiviulisteja, saati maailman huippuja.
Luin itse myös kirjan, ja täytyy sanoa, että aivan mahtava kirja! Olen vasta 17-vuotias, mutta lapsenkasvatus kiinnostaa. Täytyy mainita, että opettavainen kirja, monesti ajattelin, että en ikinä tekisi noin omalle lapselleni.
VastaaPoista