Näin pohdiskelee Julius Sariola, joka on pienenä poikana kokenut ihmepelastumisen: hän on pudonnut puusta, mutta selviytynyt hengissä oksaan tarttuvan kengän ansiosta. Syvästi uskonnollisessa perheessä kasvava Julius saa äidiltään kuulla, että suojelusenkeli pelasti hänet. Julius itse päättelee pelastuneensa, koska Jumalalla on hänen varalleen suuria suunnitelmia: ehkä hän on jopa Jeesuksen toinen tuleminen!
Mike Pohjolan Ihmisen poika on hirmuinen tiiliskivieepos, jonka kuitenkin ahmaisin alle viikossa. Vaikka oma lapsuuteni ei sijoittunutkaan 1970-luvulle, kuka tahansa pari vuosikymmentä sitten nörttiteinivaiheen läpikäynyt löytää kirjasta paljon tuttua: ensimmäiset tietokonepelit, Dungeons & Dragons, larppaus, Star Trek, Lovecraft ja Tolkien saavat kaikki osansa Juliuksen lapsuudessa.
Juliuksen nuoruusvuosiin ja aikuisuuteen sekoittuu turkulaisten kunnallispoliitikkojen ja kirkon korruptio. Romaanin värikkäästä, Turun murretta puhuvasta henkilökaartista löytyy punkkareita, gootteja, hippejä kommuuneineen, anorektisia haltianeitoja, runoilijoita ja taiteilijoita, idealisteja ja hermafrodiitteja. Juliuksen kanssa käydään Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, vallataan vanhoja puutaloja Turussa ja piirrellään tageja turkulaisiin seiniin...
Minulle tuli romaanista välillä mieleen Jeffrey Eugenidesin Middlesex, joka on myös vuosikymmenten läpi vilistämä sukupolvi-/aikalaisromaani identiteettiään etsivästä henkilöstä - tosin Yhdysvalloissa. Myös Ihmisen poika on aivan mahtava sukupolvieepos, joka toimisi varsin hyvin ilman tuota mainostajien mukaan ymppäämää sanaa omaelämäkerrallinen.
Juliuksen tarina viihdytti kuten hyvän lukuromaanin kuuluukin. Ainoa asia kirjassa, joka aiheutti lievää ärtymystä, oli se, että Pohjola on kirjoittanut tarinalle kolme vaihtoehtoista loppua. Lukija ohjataan valitsemaan itse näistä omansa, henkilökohtaisen maailmankatsomuksensa perusteella: skeptisille agnostikoille on yksi, jyrkille ateisteille toinen ja yliluonnolliseen uskoville kolmas loppuratkaisu.
Tietenkin pläräilin kirjaa edestakaisin ja luin lopulta ne kaikki kolme. :) Mutta täytyy sanoa, että ensin lukemani - siis se, joka ilmeisesti vastaa omaa uskomusmaailmaani - oli ehdottomasti paras ja kaikin puolin tyydyttävin vaihtoehto! ;)
Mike Pohjola: Ihmisen poika. Gummerus. 2011. 607 sivua.
Gummerus: Ihmisen poika
Kiiltomato/Otto Lappalainen: "Taistelua sieluista Turun kaupunkimaisemassa"
Parnasson kritiikit: "Nasaretin mies marssii Turkuun"
HS kirjat: "Parantaako Jeesus Turun taudin?"
Minäkin viihdyin kirjan parissa, vaikka pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Pohjola osaa kuvailla hyvin mitä erilaisempia asioita ja uskonnon ja politiikan sotkeminen vetoaa minuun oikeastaan aina.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä vaihtoehtoisista lopuista. Toki niiden käyttö tukee Pohjolan kirjan ideaa, mutta nyt ne ovat menneet mielessäni sekaisin enkä tiedä, miten kirja "loppui". :)
Minullakin loppuratkaisut menivät lopulta sekaisin päässä, vaikka kyllä se ensimmäisenä luettu tuntui siltä "oikeimmalta" vaihtoehdolta. :) Saa nähdä, miten tulevassa leffassa on ratkaistu tuo useamman lopun ongelma.
PoistaHyvä että en ollut ainoa, joka ei oikein pitänyt kolmen lopun ideasta. Minäkin pläräilin toki kaikki loput läpi, mutta mukavampi kuva romaanista olisi jäänyt, jos kirjoittaja itse olisi lopuista yhden valinnut.
VastaaPoistaMuuten pidin tästä kyllä paljon, ja vaikka itsekin olen ennemmin 90-luvun lapsi, oli tässä silti mukana paljon tuttuja elementtejä. Puhumattakaan Turun politiikasta, joka tuntuu edelleen nykypäivänä hyvin samanlaiselta kuin Sariolan aikoihin. :D
Heh, voin hyvin kuvitella, että Turun ja useamman muunkin suomalaisen kaupungin kunnallispolitiikkaan mahtuu monia samanlaisia epämääräisiä tyyppejä kuin tässä kirjassa. :D
PoistaEivät olleet vaihtoehtoiset loput minunkaan mieleeni. Muuten kirja kyllä menetteli, eikä tiiliskiveyskään ahdistanut.
VastaaPoistaTämä oli selvästi niitä helpommin lähestyttäviä tiiliskiviä. ;)
PoistaMun mielestä loppujen vaihtoehtoisuus oli hauska idea. Ei pelkästään siksi, että se tuki kirjan elämäkerrallisia teemoja, vaan myös siksi, että ne herättivät mielestäni mielenkiintoisia kysymyksiä, lähtien siitä, että miksi minä pidän juuri tästä lopusta (mäkin luin ne kaikki)ja päätyen loppushoppailuilmiön filosofisten sfäärien pohdintaan. Mullakin ovat ne loput menneet iloisesti sekaisin ajan kanssa, ja sekin pohdituttaa positiivisessa mielessä...
VastaaPoistaSe on kyllä totta, että useammat loppuratkaisut jotenkin sopivat kirjan teemoihin ja tyyliin - esim. siihen, että Julius & co. lukivat itsekin tarinoita, joissa oli vaihtoehtoisia juonia, joista lukijan piti itse valita sopiva. Ja onhan usemmassa lopussa sekin hyvä puoli, että ne nimenomaan rohkaisevat lukijaa käyttämään omia aivonystyröitään ja mielikuvitustaan, kun eri vaihtoehtoja ja niiden herättämiä kysymyksiä pääsee pohtimaan. :)
Poista