Siirry pääsisältöön

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka
Ruotsalaista naapuria ei kutsuta mihinkään. Ruotsalainen liikuskelee rappukäytävässä ruskettuneiden naisten ja erikoisten ruoka-aineiden kanssa. Se tervehtii hilpeästi ja yrittää rupatella. Kesäiltoina iloinen puheensorina tunkee sisäpihan ikkunasta sisään, ruotsalainen se siellä istuu ystäväpiireineen ja kutsuu liittymään seuraan jos siitä ohi joutuu kulkemaan. Koskaan ei ruotsalaisen kädessä täysiä ruokakasseja näe, etkä sen kutsuille kyllä mene risti-istunnassa hillittyjä puhumaan.

Turkka Hautalan Salo ja Paluu-romaaneista on vaikea löytää muita kuin positiivisia arvioita. Ne kuitenkin odottelevat vielä lukuvuoroaan, kun Kansalliskirja tarttui kirjastosta käteen erityisesti ohuen ulkonäkönsä (kaipasin "välipalakirjaa") ja kansikuvansa vuoksi. Siinähän on ilmetty pikkuveljeni 4-5-vuotiaana! Tosin täytyy sanoa, että noin 90% suomalaispojista on varmaankin näyttänyt jossain vaiheessa lapsuuttaan juuri tuolta kansikuvan pojalta. :)

Kansikuva ei ole kirjan ainoa asia, johon on onnistuttu kiteyttämään jotain hyvin olennaista ja kuvaavaa suomalaisuuden ytimestä. Novelli- tai tarinakokoelman tuokiokuvat ovat kuin pienenpieniä Suomi-kuvia; osa enemmän, osa vähemmän imartelevia. Osa tarinoista lähentelee jo Mielensäpahoittajan ironista, vanhankansan tyyliä. Osa on puhekielellä tai murteella kirjoitettuja tilannekatsauksia kerrostalolähiöiden, bussipysäkkien ja huoltoasemien hernekeiton- ja lauantaimakkarantuoksuisesta arjesta.

Ahmin Kansalliskirjaa melkoisella vauhdilla ja minuun iski Jenninkin mainitsema novelliähky. Valtaosa tarinoista oli vain 1-2 sivun mittaisia, ja vaikka tyylilajit ja aihepiirit vaihtelivat, tarinat puuroutuivat pakostakin sekaisin päässä. Nyt jälkeenpäin on vaikeaa palauttaa mieleen mitään tiettyä tarinaa, vaikka lukiessa pidin toisista selvästi enemmän kuin toisista. Monessa tarinassa oli hyviä oivalluksia, mutta osa ei vain säväyttänyt. Kokoelma toimi kuitenkin erinomaisesti virkistävän maukkaana välipalana. :)

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. 112 sivua.

Gummerus: Kansalliskirja
Gummerus: Turkka Hautala

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Sanna / Luettua20 toukokuuta, 2012 20:08

    Kiva, että kuitenkin tykkäsit ;). Kannen poika on tosiaan söpö tapaus, ja kirjakin minusta hyvä. Kyllä Hautala vaan osaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zephyr22 toukokuuta, 2012 18:40

      Jep, kyllä tämä oli kuitenkin sen verran viihdyttävää luettavaa, että pitää se Salo ja Paluukin jossain vaiheessa lukea. :)

      Poista
  2. Hanna / Kirjainten virrassa23 toukokuuta, 2012 15:21

    Sinulle on haaste blogissani. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe...
3 kommenttia
Lue lisää

Minna Rytisalo: Lempi

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon. Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen. Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta.  Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma o...
8 kommenttia
Lue lisää