Siirry pääsisältöön

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Olin ladannut Suureen Matkaani enemmän odotuksia kuin hindukerjäläinen sielunvaellukseen sillä erotuksella, että halusin antaa sieluni jatkaa vaellustaan loputtomiin. Minä halusin seikkailuja. Juhlia, jännitystä ja onnea. Rakkautta. Viisautta. Ja tietysti paljon hyviä valokuvia.

Luen matkakertomuksia äärimmäisen harvoin. En jotenkin tajua niiden pointtia: jos olen itse tien päällä, haluan myös itse löytää ja kerätä omia matkakokemuksia sen sijaan, että lukisin jonkun toisen matkasta samassa kohteessa. Jos taas en ole edes suunnittelemassa lähtöä matkakertomuksen kuvailemaan paikkaan, se aiheuttaa lähinnä ärtymystä ja kärsimättömyyttä - eli matkakuumetta, jota ei välttämättä pysty parantamaan sillä hetkellä. Olen siis aika huono nojatuolimatkailija... :)

Jostain syystä kiinnostuin kuitenkin Merja Mähkän kirjasta, kun luin Hesarista jutun erilaisista matkabudjeteista. Reppureissaaminen mahdollisimman halvalla on jostain syystä aina kiehtonut minua. Mähkä on reppureissaajienkin keskuudessa melko äärimmäinen tapaus: hän otti lomaa toimittajan työstään ja matkusti yhteensä n. puolitoista vuotta, 35:ssä eri maassa Intiasta ympäri Etelä- ja Kaakkois-Aasiaa, sieltä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, ja sieltä taas Afrikkaan ja Etelä- ja Väli-Amerikkaan. Puoleentoista vuoteen mahtuu niin paljon näkemistä ja kokemista, että on uskomatonta että kaikki on saatu kiteytettyä kirjassa näinkin tiiviiseen muotoon. Vaikka tiivistämisen vaikeutta Mähkäkin tuskailee:

Vaikein asia pitkästä reissusta paluussa on kokemuksen jakamisen mahdottomuus. Kuinka kuitata puolitoista vuotta vastauksella, jonka joku jaksaisi kuunnella loppuun?

Yllätyin positiivisesti siitä, miten vetävästi ja sujuvasti Mähkä kirjoittaa - tosin toimittajalta tätä voi ehkä odottaakin. Matkustamista ja kokemuksia ei myöskään vain hehkuteta vaan mukaan mahtuu myös tilitystä ja valitusta, kun asiat eivät aina sujukaan niin kuin pitäisi. Tekstiä oli mukava lukea ja täytyy sanoa, että runsas, värikäs kuvitus ja kirjan ulkoasu muutenkin pitivät mielenkiintoa yllä.

Lukija saa kuulla mm. korvienpuhdistajien ammattikunnasta ja meditoimisesta Intiassa, vaelluksesta Nepalin vuorilla sekä oudosta Bhutanista, jossa jokainen maahan saapuva turisti saa yksityisen matkaoppaan valtion piikkiin. Indonesiassa Mähkä joutuu pakenemaan orankia ja kokee ensimmäisen maanjäristyksensä. Afrikassa hän matkustaa rekkakyydillä muiden reppureissaajien kanssa. Buenos Airesissa häneltä ryöstetään heti saapumispäivänä tietokone, kännykkä, iPod ja kamera. Boliviassa hän matkustaa "kauhubussilla". Lukiessa ei voi kuin ihmetellä ja ihailla sitä, miten joku osaakin vain heittäytyä tuntemattomaan, haluaa tehdä jotain uutta ja hullua, uskaltaa yksinkertaisesti lähteä.

Mietin kaikkia niitä asioita, jotka olivat ennen minua pelottaneet: skootterilla-ajoa, laskuvarjohyppyä, alamäkipyöräilyä, surffausta, tulivuorilautailua, kiipeilyä korkealle, ranskan puhumista ja sitä, mitä muut ajattelevat minusta.
Olinko muuttunut? Ehkä. Pelkojen kohtaaminen oli vahvistanut minua, ihan niin kuin se vahvistaa kaikkia muitakin ihmisiä, kuulostaa se kuinka hurahtaneelta tahansa.

Kirjaan on myös koottu hyödyllisiä tietoiskuja ja toimiviksi todettuja vinkkejä muille matkustajille aina pitkänmatkanbussissa matkustamisesta vatsataudin välttämiseen. Ainoa miinus muuten kiehtovassa kirjassa oli loppupuolen lievä paatoksellisuus ja tunnepurkaukset kotiinpaluun lähestyessä. Hyvin alkanut matkafiilis tuntuu jotenkin lopahtavan loppua kohden, kun Mähkä tajuaa, ettei hän haluaisikaan vielä palata koti-Suomeen. Kirjan loppu on kuitenkin toiveikas:

Että maailmassa voi olla niin paljon kauneutta! Että pienen arkeni ulkopuolella voikin olla jotain niin kesytöntä, niin tavoittamatonta, niin käsittämätöntä. Ja että minä sain kaikki ne ihmeet kokea.

Suosittelen lämpimästi ei-ärsyttävän matkakuumeen nostattamiseen reppureissaamisesta kiinnostuneille ja kaikille muillekin, jotka kaipaavat matkailulta nimenomaan sitä maailmaa avartavaa puolta!

Merja Mähkä: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois: 543 päivän reppumatka. Tammi. 2012. 254 sivua.

Tammi: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois
Savon Sanomat: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Kommentit

  1. Kuulostaa ihan minun kirjaltani! Tykkään kovasti matkakertomuksista ja reppureissaus on parhautta :)

    VastaaPoista
  2. Matkakertomuksia ei ole tullut luettua kirjana, blogimuodossa kylläkin. Tuo mainitsemasi matkakuume niiden lukemisessa tosiaan on vaarana ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Merja Mähkänkin matkakertomus taisi olla alun perin blogimuodossa, mutta hyvin se on taipunut myös kirjaksi! :)

      Poista
  3. Tämä on kiinnostanut minuakin sen ilmestymisestä lähtien! Itse en reppureissailusta ole juurikaan kiinnostunut, joten siksi kirja varmastikin olisi huikean mielenkiintoinen, mutta ei herättäisi liiallista matkakuumetta. Kirja on siis luettava joku päivä ehdottomasti!:)

    VastaaPoista
  4. Yksi ehdottomasti parhaita matkakirjoja ikinä on Pirkki Lindbergin "Maailmanmatka" vuodelta 1994. Siinä kirjailija kiertää maapallon junalla, bussilla ja laivalla, kieltäytyen lentämisestä. Kirja on paitsi ihana matkakertomus, myös täynnä filosofista pohdiskelua maailman tilanteesta ja ympäristöongelmista. Yksi mieleenpainuvimpia kohtia on, kun Lindberg matkustaa Antarktikselle Greenpeacen laivan kanssa.

    Toinen ihana matkakirjailija on tietenkin Kyllikki Villa <3

    VastaaPoista
  5. Juuri luettani mähkän kirjan en voi sanoa siitä varsinaisesti pitäneeni, reissaamisen henki oli täysin hukassa mitä nyt lyhyesti malawi järvellä ja väli-amerikan loppupuolella sitä oli aistittavissa.
    Budjetti oli myös ihan hirvittävä 70e pv kehitysmaissa!.

    :D mutta, mutta kuvat kieltämättä olivat hienoja ja viimeisestä luvusta jäi sen verta lämmin kuva mieleen ettei kirjaa voi ihan täysin lytätä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi