Siirry pääsisältöön

Susan Sellers: Vanessa ja Virginia

Sinä olit se, jolla oli sana hallussaan. Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastui. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa. Keksisit keinon tunkeutua totuuteen ja paljastaa löytösi niin runollisin sanoin, että sydän laulaisi itkiessään. 

Näin kirjoittaa Vanessa Bell siskolleen Virginia Woolfille Susan Sellersin fiktiivisessä (vaikka toki todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuvassa) romaanissa.

Virginia Woolf kiehtoo ja kiinnostaa minua suunnattomasti. Tunnustan (vähän häpeillen), että kiinnostus kohdistuu ehkä ennemmin häneen ihmisenä kuin hänen tuotantoonsa. Toki olen muutaman kirjan häneltä lukenut (Mrs. Dalloway oli lumoava!), mutta täytyy myöntää, että Woolfin teokset ovat minulle liian vaikeasti lähestyttäviä. Ihailen lukiessani niiden nerokkuutta ja tunnen olevani jonkin Suuren äärellä, mutta en aivan saa siitä otetta.

Woolf itse on tuskin sen helpompi ymmärtää kuin hänen kirjansakaan, mutta ehkä juuri tuo arvoituksellisuus kiehtoo kaikista eniten. Se on varmaankin kiehtonut myös professori Susan Sellersia, joka on paitsi tutkinut Virginia Woolfia työkseen, myös kirjoittanut fiktiivisen romaanin Woolfista tämän siskon, Vanessan, näkökulmasta.

Vaikka Virginia on romaanin kohde (minäkertoja Vanessa osoittaa tekstinsä Virginialle), Vanessa ja Virginia kertoo enemmän Vanessasta kuin Virginiasta (toisin kuin takakansi antaa ymmärtää!). Romaanissa ei pureuduta Virginian kirjoittamisprosessiin, tuotantoon, kirjailijapiireihin, rakkaussuhteisiin tai mielenterveyteen kovin tarkasti. Virginia on Vanessalle ensisijaisesti pikkusisko, vähän erikoinen ja ärsyttäväkin, mutta rakas ja läheinen.

Vanessa ja Virginia koostuu yksittäisistä muistikuvien katkelmista ja kohtauksista, jotka ovat kuin värikkäitä miniatyyrimaalauksia sisarusten elämän varrelta. Vanessa kääntää muistin kaleidoskooppia ja näkee muotojen siirtyvän ja hajoavan... Moniin muistoihin liittyy jokin väri tai maalaus: sillä välin, kun Virginia niittää mainetta kirjailijana, Vanessa yrittää luoda uraa taidemaalarina. Virginian lupaavaa uraa varjostaa kuitenkin masennus ja ahdistus, joka silloin tällöin nostaa päätään. Vanessa taas joutuu tasapainottelemaan maalaamisen ja perhe-elämän välillä. Rakkautta, taidetta, ihmissuhdekiemuroita ja surua ei tästä romaanista puutu.


Romaanissa - ja epäilemättä myös tosielämässä - Vanessa ja Virginia sekä rakastivat toisiaan syvästi että kilpailivat keskenään raivokkaasti - kuten sisarukset ovat aikojen alusta tehneet. Vaikka he olivat läheisiä, heillä oli yllättävän erilaiset elämänarvot. Siinä missä kirjoittaminen tuntui olevan (ainakin Sellersin tulkinnan perusteella) Virginian elämän tärkein prioriteetti, Vanessa oli valmis kompromisseihin luovuuden, perhesuhteiden ja henkilökohtaisen onnen suhteen. Hän tuntee vastuuta muista, eikä pysty omistautumaan yhtä "itsekkäästi" pelkälle taiteelle:

Olen kuin laivan kapteeni, jonka on yksin kannettava kaikkien tekojensa seuraukset. Joskus kun makaan illalla vuoteessa, tuntuu kuin kuulisin kaikkien niiden yhteen kietoutuvan hengityksen, jotka ovat minusta riippuvaisia. Minun on purjehdittava laivani kohti turvaa.

Välillä Vanessa onkin kateellinen Virginian lahjakkuudesta ja mahdollisuudesta heittäytyä luovalle uralle:

Minulla on äkillinen, tuskallinen mielikuva sinusta menestyvänä kirjailijana, kysyttynä ja juhlittuna, samalla kun omat maalaukseni jäävät huomiotta. Tunnen itseni poissuljetuksi ja toissijaiseksi.

Lukija tietää, että Vanessan pelko kävi ainakin jossain määrin toteen tosielämässä. Virginia Woolfista tuli menestyvä kirjailija, jonka teokset ovat saavuttaneet eräänlaisen klassikkoaseman. Vanessa Bellin nimi ei ole yhtä tunnettu. Mutta jos Vanessa joutuikin elämään sisarensa varjossa, niin ei Virginiankaan elämä helppoa ollut. Tarina ei pääty onnellisesti, kuten kaikki varmasti tietävät...

Vanessa ja Virginia on yksi parhaista fiktiivisistä elämäkerroista (siksi kai tämän voisi luokitella), joita olen lukenut. Kaunis suomennos on Soili Takkalan käsialaa. Itse tarina on värikäs ja elämänmakuinen. Tyyli on välillä syvällisen pohdiskeleva, välillä arkisen raikas. Sellers on jotenkin onnistunut sekä kirjoittamaan että "maalaamaan" sisaruskaksikon esiin kirjan sivuilla; niin selvästi pystyin kuvittelemaan heidät mielessäni.

Bongasin romaanin alun perin blogeista, joissa sitä on luettu ahkerasti: mm. Salla, Maria/Sinisen linnan kirjasto, Minna, Leena Lumi, essielina/Sabinan knalli, Jaana, Anneli ja Jonna/Kirjakaapin kummitus ovat lukeneet kirjan.

Susan Sellers: Vanessa ja Virginia. Into. 2013. 244 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Vanessa and Virginia
Suomentaja: Soili Takkala

Into: Vanessa ja Virginia
Kiiltomato: "Kirje kuolleelle sisarelle"
Kirjavinkit: "Vanessa ja Virginia"

Kommentit

  1. Aloin lukea tätä eilen illalla ja olen ihan kirjan lumoissa. Kesken lukemisen en osaa muuta kommentoida, mutta ilahduin sinun bloggauksesi juuri tästä kirjasta näkyi uutisvirrassani. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä aina ilahtuu, kun näkee, että joku muu lukee samaa kirjaa täsmälleen samaan aikaan (eikä se ole edes vasta ilmestynyt uutuus!). :) Kävinkin juuri lukemassa postauksesi tästä.

      Poista
  2. Kiitos linkityksestä! Itseäni kosketti tässä myös tuo väkevä sisaruussuhteen kuvaus. Itsekin siskona pystyn samaistumaan noihin voimakkaisiin vihan ja rakkauden tunteisiin, vaikka ne eivät omassa elämässäni ehkä aivan noin äärimmäisiä ja myrskyisiä olekaan.

    Suosittelen muuten Woolfilta kokeilemaan Orlandoa, jos et ole jo lukenut. Se on ehdoton suosikkini eikä se ole kerronnaltaan aivan niin vaikea kuin esim. Dalloway. Uskaltaisin luonnehtia sitä jopa Woolfin vauhdikkaimmaksi romaaniksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Orlandon olen lukenut joskus vuosia sitten ja pidinkin siitä, vaikka välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä... :) Katsoin jokin aika sitten romaanin pohjautuvan elokuvan ja se kyllä herätti kiinnostuksen lukea kirja joskus uudestaan. Jos vaikka siitä saisi toisella lukukerralla enemmän irti.

      Poista
  3. Täysin samaa mieltä kanssasi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi