Siirry pääsisältöön

William Shakespeare: Troilos ja Cressida

Mitä narrinpeliä, vilpistelyä ja juonittelua! Ja mistä riita? Aisankannattajasta ja huorasta! Siinäpä oiva syy jakautua kuppikuntiin ja tapella verissä päin, kunnes henki lähtee. Kapi peittäköön sen, josta kiistaa käydään, ja sota ja irstaus tehkööt lopuista selvän!

Viime vuonna alkanutta Shakespeare-haastetta pitää selvästikin jatkaa vähintään vuodella (tai kolmella...), koska 28 näytelmästä luin vuoden aikana vain seitsemän! Kaksi näytelmää per kuukausi osoittautui lopulta aika optimistiseksi tavoitteeksi, varsinkin kun syksyllä ilmestyi niin paljon kiinnostavia kotimaisia uutuuksia, jotka veivät mukanaan. Mutta - haaste jatkukoon! (Vaikka WSOY onkin uudistanut sivunsa ja siirtänyt kirjaesittelynsä kirja.fi-sivustolle, ja Shakespeare-sarja on siinä tohinassa ilmeisesti unohtunut ja kadonnut jonnekin bittiavaruuteen... Pöh.)

Syytän itse asiassa Troilos ja Cressida -näytelmää haasteaikataulun pahasta pettämisestä. Näytelmä oli niin puiseva, ankea ja suorastaan tylsä, että jumiuduin sen pariin aivan liian pitkäksi aikaa. Mutta tätä näytelmää saa haukkua ihan luvan kanssa, koska en ole ainoa, jonka mielestä se kuuluu Shakespearen vähemmän taidokkaisiin tuotoksiin.

Ralf Långbacka toteaa esipuheessaan, että näytelmää pidettiin yleisesti huonona, jotkut jopa kyseenalaistivat sen, että se olisi Shakespearen kirjoittama. Eihän sentään Shakespearen kynästä voisi tulla huonoa tekstiä, eihän? ;)

Troilos ja Cressida on luokiteltu yhdeksi Shakespearen kolmesta ns. "ongelmanäytelmästä", erityisesti siksi, että sen esittäminen näyttämöllä on koettu niin vaikeaksi. Tutkijat ja tulkitsijat ovat lisäksi erimielisiä siitä, kuuluuko näytelmä Shakespearen komedioihin, tragedioihin vai kenties historiallisiin näytelmiin. Siinä kun on piirteitä näistä kaikista.

Näytelmän ensiesitys oli todennäköisesti joskus ennen vuotta 1603. Siitä esitettiin muokattua versiota vielä 1600-luvun lopulla, mutta sitten kului parisataa vuotta ennen kuin kukaan uskalsi tarttua siihen uudestaan. Toisen maailmansodan jälkeen näytelmä koki kolmannen tulemisensa, kun sen kyyninen asenne sotaan ja katkera tunnelma koettiin ajankohtaiseksi.

Ongelmanäytelmä ja poseeraava kissa
Troilos ja Cressida kertoo siis kreikkalaisten ja troijalaisten välisestä Troijan sodasta. Mahtava Akhilleus on kreikkalainen sankari, jolla on suuret luulot itsestään. Mukana on liuta isoja nimiä Agamemnonista Odysseukseen. Sotivien osapuolten väliin jää tietenkin näytelmän rakastunut pari, Troijan kuninkaan poika Troilos ja kreikkalaisten puolelle loikannut Cressida. Romeon ja Julian tavoin pariskunta saa kärsiä toisilleen vihoittelevista suvuista, mutta Troilos ei ole ainoa mies, joka Cressidaa kiinnostaa.

Sekavassa, turhauttavassa näytelmässä seurataan enimmäkseen vain sotilaiden ja päälliköiden keskinäistä sanailua, jossa toki esiintyy riemastuttavan kirjava joukko haukkumasanoja (sinä homehtunut hapantaikina, myrkkysieni, rupikonnan läjä, piikkisika, hötöpää herra, tunnoton tollo, kapinen piski, sätkyukko). Homofobiaakin armeijassa esiintyy, sikäli, kun sitä voi siksi kutsua tuon ajan kulttuurissa. Kreikkalaisella Thersiteellä on sanansa sanottavanaan Patroklosista, joka on Akhilleuksen rakastaja:

No, miespuolinen huora. Ja joka niin takaperoiseksi paljastuu, saakoon moninkertaisesti ristikseen etelän visvataudit, vatsanväänteet, kohjut, katarrit, munuaiskivet, pään pehmiämiset ja halvaukset, silmäpaskot, pihisevät keuhkot, maksankivistykset, rakkovaivat, noidannuolet, savipuolet, luunkolotukset ja lähtemättömät rupitaudit!

Lopuksi Thersites lausuu kuuluisat sanat, jotka kiteyttävät oikeastaan koko näytelmän teeman: Irstailu ja sotiminen, siinä kaksi asiaa, jotka eivät mene muodista.

William Shakespeare: Troilos ja Cressida. WSOY. 2009. 221 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Troilus and Cressida
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Wikipedia: Troilus ja Cressida
Kirja.fi: William Shakespeare

Kommentit

  1. Hauskaa että sinullakin on meneillään Shakespeare lukuprojekti :) Omani on vain edennyt hieman hitaammin...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi