perjantai 23. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa.

Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä, maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa.

Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnosta vieraantunut kaupunkilaislukija ei välttämättä edes ymmärrä. Romaani herätti ainakin minussa kaipuun metsään ja samalla surullisenkaihoisan tietoisuuden siitä, miten kauas on itse luonnosta etääntynyt.

Kultarinta on kertomus kolmen sukupolven suhteesta yhteiskuntaan, luontoon ja erityisesti metsään. Toisaalta se kertoo myös sodasta, vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Alussa on poika, Erik, jolle metsä on pako- ja turvapaikka. Metsänomistaja-isälle metsä taas edustaa rahaa ja tuottoisaa bisnestä. Erik hakee isältään hyväksyntää ja ihailee tätä, vaikka isä viihtyy enimmäkseen karttojen, työmiesten ja metsänhoidon parissa. Lempeä, mutta etäinen äiti taas kertoo pojalleen maagisia tarinoita, mutta alkoholi vie äidin mukanaan.

Aikuisena Erik tapaa Lidian, köyhän torpparin tyttären, joka on villi ja herkkä kuin luonto itse, yhtä aikaa vahva ja haavoittuvainen. Häntä Erik ei saa kesytettyä, ja Suomen poliittinen liikehdintä vetää Lidian mukaansa.

Romaanin keskivaiheilla sain taas pienen hengähdystauon Erikin seurassa syrjäisessä erämökissä. Oli suorastaan meditatiivista lukea Erikin alkeellisista arkirutiineista keskellä talvista erämaata. Sitten tapahtumien tahti alkoi taas kiihtyä. Politiikkaa on vaikea paeta - edes erämökkiin - ja sen pyörteisiin voi pakostakin imeytyä läheisten kautta.

Romaania lukiessa halusin toisaalta hidastella ja nauttia upeasta kielestä, toisaalta kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisin tietää, miten Erikin käy. Mallan syntyminen ja Erikin jääminen käytännössä tytön yksinhuoltajaksi toi jälleen uuden näkökulman romaaniin. Aikuisten elämä heittelee totista pikkutyttöä julmasti, välillä niin julmasti, että eräässä kiiltokuvakohtauksessa minulla tuli kyyneleet silmiin. Romaanin loppupuolelle mahtuu vielä Joel, orpo miehenalku, joka jakaa metsän karhun kanssa.

Romaanin ydintä on vaikea tiivistää, koska se on niin runsas ja yltäkylläinen, suuri ja syvä kuin metsä. Siihen voi uppoutua ja eksyä, vaeltaa sen mutkaisilla, risteävillä poluilla. Romaanin taianomaisessa maailmassa on toisaalta levollista ja turvallista kulkea eikä sieltä haluaisi lähteä pois.

Hän painaa pään tyynyyn ja kuuntelee askelia. Ne ovat erilaisia. Varvikko suhisee, kun kengät tai paljaat jalat viistävät uraa sen halki. Jäkälä murtuu auringon korventamilla kallioilla. Märkä sammal maiskahtelee, savi lutisee, vesi läiskyy, mukulakiveys kopisee. Peitonalaiset jalat hytkähtävät, ne tunnistavat askelensa, ovat varastoineet jokaisen, kuten aivot ovat varastoineet ajatukset. Siellä ovat tallessa umpimetsät ja vuoret, vetiset suot, pehmeät polut ja kärrypolkujen kura, maantien sora ja kaupungin kadut.

Minulle Kultarinta oli viime vuoden kotimaisista uutuuksista ylivoimainen ykkönen. Moni muukin bloggaaja on ollut suorastaan haltioissaan kirjasta: Minna ei haluaisi lukea kirjan jälkeen mitään muuta, koska se on niin täydellinen; romaani vei Kirsin sydämen kertaheitolla ja innosti Elinan lähtemään lastensa kanssa metsään! Pekan blogista löytyy runsaasti linkkejä muihin arvioihin.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014. 644 sivua.

Gummerus: Kultarinta

Katso myös nämä:

8 kommenttia:

  1. Minä en sitten innostunut yhtä paljon ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut muutaman arvion, jossa kaivattiin nimenomaan tiivistämistä. Romaani on tosiaan melkoinen järkäle, mutta minä kyllä viihdyin sen parissa suvantovaiheista huolimatta. :)

      Poista
  2. Minun pitäisi lukea tämä. Odotin saavani tämän jo joululahjaksi mutta kun näin ei käynyt toivon, että oikeampi aika on vasta edessä :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti oikea aika koittaa pian! (Itse aloitin tämän kesähelteillä ja luin loppuun, kun ulkona paukkui pakkanen. Oikea aika voi olla mihin aikaan vuodesta tahansa!) ;)

      Poista
  3. Minäkin tykkäsin tästä todella paljon. Mutta sitten kun kokosin vuoden parhaita kirjoja, niin tämä ei yltänytkään parhaaksi kotimaiseksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä taas nousi ylivoimaisesti ylitse muiden. Vaikka eräs toinenkin oli hyvä... mutta niin eri tavalla. ;) Noh, huomenna ne listat selviävät.

      Poista
  4. Minäkin tunnistin Kultarinnan erittäin hienoksi kirjaksi, mutta se ei vain ollut minua varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta tunteelta. Makuasioitahan nämä ovat. :)

      Poista