Siirry pääsisältöön

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

...ajattelin että meidän välillämme on... sopimus, siis intialaisten ja englantilaisten välillä. Me kunnioitamme heidän urhoollisuuttaan samoin kuin kunnioittaisimme englantilaissotilaan urhoollisuutta, ja vastavuoroisesti he taistelevat meidän sodissamme yhtä raivokkaasti kuin kuka hyvänsä englantilainen.

Aloin lukea Kamila Shamsien tämän kevään käännösuutuutta ristiriitaisin tuntein; ja ristiriitaisin tuntein myös suljin lopulta kirjan kannet. Shamsie on minulle yksi niistä kirjailijoista, jonka kirjoja odotan aina innolla, mutta joka on nyt jo kolme kertaa tuottanut minulle pienen pettymyksen. Silti annan hänelle aina vain uuden mahdollisuuden. :)

Shamsien Burnt Shadows -läpimurtoteoksesta (suom. Poltetut varjot, 2010) kirjoitin, että lupaavasti alkaneen romaanin loppupuoli oli niin sekava ja loppuratkaisu niin epäuskottava, että se vei pohjan koko kirjalta. Kartanpiirtäjä (2011) oli minusta parempi, mutta Karachin kaupunki jäi kirjassa kovin etäiseksi.

Myös Jumala joka kivessä kuulosti etukäteen todella kiehtovalta: romaani kertoo nuoresta englantilaisnaisesta, joka ei kestä sotasairaanhoitajan työtä ensimmäisessä maailmansodassa vaan palaa rakkaan arkeologiansa pariin Peshawariin, silloiseen Intiaan, nykyiseen Pakistaniin. Hänen haaveensa on löytää Skylaksin, muinaisen tutkimusmatkailijan ja valloittajan, legendaarinen viikunakruunu.

Samaan aikaan Intian pataanisotilaat, heidän joukossaan Qayyum Gulin, osallistuvat mm. Ypresin taisteluun Britannian tukijoukoissa. Myöhemmin Intiassa alkaa itsenäistymisliikehdintä Britannian siirtomaavaltaa vastaan. Brittisotilaat avaavat tulen väkivaltaa vastustavia mielenosoittajia vastaan, ja moni intialainen saa surmansa Tarinankertojien kadun verilöylynä tunnetussa historiallisessa tapahtumassa. Vivianin, Qayyumin ja tämän pikkuveljen, Najibin, tiet risteävät mullistusten keskellä.

Mietin romaania lukiessa, miksi minulla oli sellainen tunne kuin olisin lukenut tämän ennenkin. Sitten välähti: yksi luku juuri tästä kyseisestä romaanista esiteltiin englanninkielisessä Granta-aikakauskirjassa ja luin sen noin vuosi sitten. Silloin kirjoitin: "Kamila Shamsie's 'Vipers', for example, is an excerpt from a forthcoming novel that I definitely want to read." No, nyt tuli luettua. :)

Samoin kuin Kartanpiirtäjän kohdalla, luin tästä romaanista erityisen huolella kaikki ympäristöä ja kaupunkia kuvaavat kohdat. Shamsien 1900-luvun alun Peshawar huokuu Tuhannen ja yhden yön satujen mystiikkaa. Vanhassa kaupungissa on muinaista taikaa, Tarinankertojien kadulla kuulee lauluja ja ikivanhoja legendoja, basaareissa on vilskettä ja hälinää, mehevät mangot tahmaavat kädet ja kaskaat sirittävät puutarhoissa öisin. Minullakin on - ehkä vähän vähemmän eksoottisia - muistoja Peshawarista: olin 9-vuotias, kun perheeni muutti sinne vuodeksi asumaan vanhempieni opiskellessa maan kieltä. Muistan suuren, punaruskean linnoituksen kaupungin laidalla; vilkkaan Saddar-ostoskadun; Honey Bakerin, josta sai maailman mehevintä hedelmäkakkua joulun alla; ja kotimme lähellä olevan puiston, jonka nimesimme Ruusupuistoksi sen lukemattomien eriväristen ruusupensaiden takia. :)

Peshawariin sijoittuva kirja ja Peshawarista viime vuosituhannen puolella ostetut tossut
Jokin kuitenkin tökki tätä(kin) kirjaa lukiessa. Vivianin ystävystyminen juna-asemalla 12-vuotiaan pataanipojan kanssa tuntuu vielä juuri ja juuri uskottavalta, mutta kirjoja ahmiva köyhä poika, joka ei käy koulua, mutta osoittaa yllättäen ja odottamatta valtavaa mielenkiintoa muinaishistoriaa ja arkeologiaa kohtaan, tuntuu minusta epätodennäköiseltä kirjan maailmassa.

Vaikea sanoa, miksi en pitänyt kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut. Juoni ei vain etene johdonmukaisesti - enkä tarkoita tällä mitään hyppyjä ajassa eteen- ja taaksepäin (niitä kyllä riittää) - vaan tapahtumat itsessään vaikuttavat epäloogisilta ja kehnosti pohjustetuilta. Eräässä kohdassa väkivaltaiseksi yltyvää mielenosoitusta kauhun vallassa pakeneva mies löytää itsensä prostituoitujen luota, rauhoittuu välittömästi, unohtaa ulkona vallitsevan kaaoksen ja alkaa kuvailla näkemiään naisia. Minä ainakin hämmennyin ja mietin, mikä nyt meni taas ohi, kun en tajua henkilöiden motiiveja lainkaan.

En tiedä, onko käsikirjoitusta karsittu liian kovalla kädellä vai eikö Shamsie vain ole halunnut luoda eheää, loogista kokonaisuutta. Romaanin rakenne on kuin palapeli, mutta sen kokoamisen jälkeenkin tuntuu siltä, että palat eivät sovi täydellisesti yhteen eivätkä ainakaan muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Toisaalta ehkä historia on sellaista: palojen keräämistä ja yhteen sovittamista, eikä lopputuloksena ole välttämättä kovin ehjä kuva tapahtumista. Epätyydyttävä olo tästä silti jäi.

Moni muukin bloggaaja on ehtinyt jo lukea kirjan. Annika K:kin mainitsee kirjan sekavan vaikutelman; Anneli piti kirjan runsaista yksityiskohdista ja lopun trillerimäisyydestä; Tuijatan mielestä kirja oli runsas, vaikka henkilöt jäivät hieman etäisiksi; Nanna olisi halunnut uppoutua kirjaan paremmin.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä. Gummerus. 2015. 385 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A God in Every Stone
Suomentaja: Raimo Salminen

Gummerus: Jumala joka kivessä
Kirjavinkit: Jumala joka kivessä

Katso myös nämä:

Kommentit

  1. Minusta tarinan loppu oli huikean hieno kokonaisuus kerroksellisella kuvauksella, kuvauksella, jossa palattiin samaan hetkeen melkein minuutin tarkkuudella ja avattiin se. Elokuvissa se toimii todella huikean hienosti :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude