Kirjanurkkaus

Useimmille koulun oppilaista minua ei ole. Ei vielä, mikä on ihanaa. Saa aloittaa melkein puhtaalta pöydältä. Tutustuu uusiin ihmisiin, saa ystäviä, joille pitää kutsuja. Melkein heti lukukauden alussa pidän suuret kutsut. Puutarhakutsut. Päätin sen juuri. Kutsuissani voin tutustua uusiin ihmisiin. Ottaa rennosti, tarjoilla booliakin, kuohuviinistä tehtyä kirpeän raikasta boolia, jossa lilluu kiivihedelmän viipaleita ja pakastettuja viinirypäleitä jääpalojen sijaan, oikeastaan kaikenlaisia pakastettuja hedelmänpaloja tavanomaisten jääpalojen sijaan. Luoja, kuinka nerokas keksintö. Jääpalat, ne ovat täysin poissa muodista. Pakastettuja hedelmiä niiden olla pitää. Harakkapoika kertoo Karri Ronkaisen tarinan. Karrin isä on varsinainen suomalainen self-made man, monitoimimies ja kunnianhimoinen itäsuomalainen ravintoloitsija. Äiti taas on vähintään yhtä kunnianhimoinen ja yrittää tasapainotella rahanhimonsa ja vanhoillisen uskonnollisuutensa välillä. Karri haluaa koko lapsuutensa ajan o...

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita. Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia? Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei? Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisi...

Yleensä en avaa suutani: pelkään tosissani, että ryhtyessäni vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta saatan itsekin sortua puolinaisuuksiin. Kiukku johtaa harhaan. Totta kai minä kunnioitan urheaa lasta joka huutaa Kuningas on alasti! samaan aikaan kun kansa hurraa eläköötä kuninkaalle. Mutta nyt kaikki tässä valtiossa kiljuvat että kuningas on alasti, ehkä lapsen pitäisikin jo huutaa vaihteeksi jotain muuta tai sanoa sanottavansa ääntään korottamatta. Metafiktio on voimakas tehokeino, joka järisyttää lukijan luomaa mielikuvitusmaailmaa murtamalla raja-aitoja fiktion ja todellisuuden välillä. Postmodernistiselle tyylilleen uskollisena myös Meri on sama rikkoo perinteisiä kirjallisuuden normeja kerrontatyyliltään. Kertoja itse on yksi henkilöhahmoista, mutta hänen roolinsa rajoittuu tarinan eteenpäin viejään, tapahtumiin juuri ja juuri osallistuvaan ulkopuoliseen tarkkailijaan. Myös kirjailija itse on sijoitettu tarinaan mukaan. Kirjan henkilöt kirjoittavat Amos Ozille osoitettuja kirje...

Identifying the island with himself, he gazed at the cars in the breaker's yard, at the wire-mesh fence, and the concrete caisson behind him. These places of pain and ordeal were now confused with pieces of his body. He gestured towards them, trying to make a circuit of the island so that he could leave these sections of himself where they belonged. He would leave his right leg at the point of his crash, his bruised hands impaled upon the steel fence. He would place his chest where he had sat against the concrete wall. At each point a small ritual would signify the transfer of obligation from himself to the island. He spoke aloud, a priest officiating at the eucharist of his own body. 'I am the island.' The air shed its light. British novelist J. G. Ballard's novel is one of the numerous re-writings of Robinson Crusoe . Ballard takes the well-known story of a shipwrecked man and relocates it into the modern, busy setting of industrial London. An ordinary worki...

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa miettiä. [...] Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, rauenneena unelmana. Itselleni ennestään tuntemattoman ranskalaisen kirjailijan romaani osui aivan sattumalta käsiini. Tuntematon pienkustantamo, mitäänsanomaton kansi ja mielikuvitukseton kirjan nimi ei...

Kysymys on tarinoista ja muistamisesta. Siitä, miten jokainen sukupolvi liitetään edellisten ketjuun. Mutta eihän se nykyään sovi. Kukaan ei halua olla osa ketjua, tahdoton kappale muiden kappaleiden seassa. Ei ennen kuin on tarpeeksi vanha hyväksyäkseen, ettei yksin pysty muuttamaan historiaa, tuomaan valoa tai tietoa tai tekemään suuria tekoja. Itselleni ennestään täysin tuntemattoman Outi Almin romaani oli positiivinen yllätys. Sujuva kerronta ja mukaansatempaava juoni tekivät lukemisesta viihdyttävää. Romaani käsittelee syvällisiä aiheita, mutta melko kepeästi. Eronnut kirjastonhoitaja Maija yrittää keinolla millä hyvänsä saada järjestystä elämäänsä, vaikkapa pakkomielteisesti noudatettujen ostoslistojen avulla. Sattumalta hän tapaa epäsovinnaisen ja maailmaa nähneen Kaisan, jolla on omat itsepintaiset mielipiteensä elämästä ja vanhuudesta. Kumpikin etsii elämälleen jotain syvempää tarkoitusta: Maija hakee tulevaisuudelleen suuntaa ja Kaisaa vaivaavat hänen nuorena kuolleen ...

'They are hopelessly vulgar [...]. Whether or no being hopelessly vulgar is being "bad" is a question for the metaphysicians. They are bad enough to dislike, at any rate; and for this short life that is quite enough.' First published in 1878, Daisy Miller was the first truly popular work by Henry James , an American novelist and playwright who spent most of his years in Europe. The obvious differences and conflicts between American and European high society and culture near the end of the 19th century are evident in a number of his novels, and Daisy Miller is no exception. The novel, or novella, tells the story of a young American girl, Daisy Miller, who is travelling around Europe with her mother and younger brother in an attempt to become more civilized and "cultured" in the old-fashioned sense of the word. However, her nouveau riche family's vulgar, unorthodox manners and lack of propriety soon attract negative attention from the more tradition...

Zara pisti matkalaukkuun myös Oksankan tuomat sukkahousut. Jos äiti näkisi ne, hän myisi ne heti ja sanoisi, ettei Zara sellaisia tarvitse. Isoäiti herkesi katselemasta taivasta hetkiseksi. - Mitä siinä on? Zara näytti litteää pakkausta. Se oli kuin läpinäkyvä, muovinen kirjekuori, jonka sisällä oli kiiltävään moniväriseen kartonkiin painettu kuva valkohampaisesta naisesta ja pitkistä sääristä. Kartongissa oli pieni ikkuna, josta näkyi sukkahousua. Isoäiti käänteli pakkausta kädessään. Zara oli avaamassa sitä näyttääkseen sukkahousuja isoäidille, mutta tämä kielsi. Mitä sitä turhaan. Menisivät rikki hänen karheissa käsissään. Ja pystyisikö noin hienoja sukkahousuja edes korjaamaan silmukointineulalla? Ylistävät arvostelut, lukijoiden kehut ja vuoden Finlandia-palkinnon voittaminen pohjustivat romaanin lukemista ja loivat sille melko korkeat ennakko-odotukset. Tästä huolimatta Puhdistus ei missään nimessä tuottanut pettymystä vaan mielenkiinto säilyi alusta loppuun. Ainakin o...

Joskus katson Kaisan kanssa kameran tähtäimen läpi. Kaikki on toisin. Näen Alinan yksinäisyyden, joka on eristetty ja siirretty joko hyvin kauas tai hyvin lähelle. Usein huone on kadonnut, joskus vuodekin. Joskus kamera leikkaa Alinasta kummallisia palasia, kasvojen vasemman puolen, silmän tai suun. Yhdessä kuvassa on pelkkä sormenpää, profiilista kuvattuna, tarkennus on tehty kynnen ja ihon rajaan. Toisinaan kamera suo Alinan ympärille paljon tilaa. Yksinäisyys on ilmavaa. Periaatteessa siihen voisi mahtua mukanaolijoita, muistoja, ehkä enkeleitäkin. En ole varma kumpaan kurkistan: Kaisassa asuvaan väkivaltaan vai hellyyteen. Terhi Utriaisen Siivekäs vahtikoira on yksityinen ja inhimillinen kuvaus nuoresta valokuvaajasta, Kaisasta, joka taltioi filmilleen iäkkään Alinan viimeiset elinkuukaudet. Tapahtumien kertojana toimii ihmisyyden ja henkimaailman rajamailla häilyvä enkelihahmo. Romaani on eräänlainen tutkielma kuolemasta ja sen läheisyydestä sekä ystävyydestä ja perheen...

Tämä kirjeeni on eräänlainen selitys. Toivon, ettei siitä tule puolustuspuhetta. En ole kyllin hullu toivoakseni hyväksyntää, en edes suvaitsevaisuutta: se olisi liikaa vaadittu. Haluan vain tulla ymmärretyksi. Ja yhtä aikaa tajuan, että se on aivan sama asia, että sekin on jo paljon vaadittu. Olen kuitenkin saanut teiltä niin paljon ymmärrystä pienissä asioissa, että tunnen itseni lähestulkoon oikeutetuksi saamaan sitä myös suurissa. Marguerite Yourcenarin romaanista tekee erityisen mielenkiintoisen se, että se on kirjoitettu alun perin jo 1920-luvulla. Tämä näkyy romaanihenkilöiden käyttäytymisessä ja miljöön kuvauksessa, mutta antaa myös täysin erilaisen näkökulman romaanin aiheeseen. Romaani on Alexisin kirje vaimolleen Moniquelle, jossa Alexis pyrkii selittämään, miksi hänen täytyy jättää vaimonsa etsiäkseen todellista minäänsä ja pyrkiäkseen elämään täysin rehellisenä itselleen. Valtavirrasta poikkeava seksuaalisen suuntautuminen oli 1920-luvulla vielä niin vaiettu asia, myö...

On keskipäivä, kun viimein herään. Äiti on antanut minun nukkua ja tehnyt kaikki työt. Nyt ne istuu Birgitan kanssa pihakeinussa ja juo Birgitan kotiviiniä hienoista kristallilaseista, jotka Birgitta on antanut äidille 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Käännyn takaisin sisälle ja vaihdan yöpaidan kesämekkoon. On taas hellepäivä. Mäkäräiset yrittävät ottaa minut heti omakseen kun palaan ulos, mutta en välitä. Hanna Haurun uusin pienoisromaani tavoittelee realistista otetta kurjuudesta unohdetun syrjäkylän alkoholisoituneiden asukkaiden muodossa. Hylätyn kylän viimeiset asukkaat, nelihenkinen perhe sekä naapurin Birgitta, ovat unohtuneet oman yksityiseen helvettiinsä, josta ei ole poispääsyä. Perheen isä ja poika ovat ahkeria saunanlämmittäjiä, viinanjuojia ja pornonlukijoita, jotka sammuvat tunnollisesti päivittäin milloin minnekin pitkin taloa, pihaa tai kylää. Äiti ja Birgitta innostuvat välillä humalapäissään haaveilemaan miehestä Birgitalle. Kertoja, perheen tytär, on eräänlainen ...

Vitivalkoiset sormeni muuttuvat punaisiksi, kun liotan niitä lämpimän kraanaveden juoksussa. Pakkanen on yrittänyt purra sormeni poikki, mutta kuuma vesi korjaa ne joustaviksi. Kuu paistaa taivaalta ja minun sormiani tikuttelee lämpö. Katson kuuta ikkunasta ja kuuntelen isän ja äidin kuorsausta alkovista. Otan oman patjani valmiiksi keittokomeron lattialle ja riisun itseni kuulle, mutta joudun lähes heti pukemaan flanellipyjaman päälle, koska yö on kylmä ja vanhempani säästävät hellahuoneemme lämmityksessä. Hanna Haurun parin vuoden takainen novellikokoelma ei jostain syystä saavuta samaa tunnelmaa kuin aiemmat novellikokoelmat, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Haurun novellit ovat oudon surrealistisia, häiritseviä ja pessimistisiä, jopa puistattavan inhorealistisia. Samalla niistä välittyvät ihmisen nurjat puolet ja luonnon julmuus. Kaikenlaiset freudilaiset, seksuaaliset tabut näyttäytyvät saunakamareiden hämärässä ja mökin ullakon vilttien al...

Viidakossa minä annoin päivien kulua, otin tilanteet sellaisina kuin ne tulivat enkä hermostunut, jos suunnitelmat muuttuivat - niin kuin todella usein kävikin. Sillä kaikki suunnitelmat, joita me teimme, olivat yhtä joustavia kuin ajan kulu. Opimme vuosien mittaan olemaan suunnittelematta tekemisiämme viikkoa pidemmälle etukäteen, sillä koskaan ei tiennyt, mitä vielä sattuisi. Joskus oli moottorivene rikki, toisella kertaa lentokone, sitten taas sattui tulva tai lentäjä makasi malarian kourissa vuoteessaan. Me opimme ottamaan asiat rauhallisesti emmekä hätääntyneet, jos jokin asia ei sujunut. Opimme muuttamaan suunnitelmia sujuvasti. Internet-lähteet ja pokkarin takakansi hehkuttavat saksalaisen Sabine Kueglerin omaelämäkerran suosiota ja myyntilukuja. Näiden kriteerien perusteella kirja voitaisiin luokitella suosituksi viihdekirjallisuudeksi, vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen tietokirja. Kirjailija vietti lapsuutensa "vasta löydetyn" alkuasukasheimon parissa Lä...