lauantai 24. tammikuuta 2009

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä

Ehkä hän valitsi väärän vuorokaudenajan. Eihän aamuisin pysty ajattelemaan mitään. Lukuun ottamatta juuri sellaisia aamuja jolloin voi maata tuijottamassa kattoon. Silloin täytyy kyllä ajatella myös Pieniä Asioita.
Pieniä kuin sinitarrapallo. Sormenjälki. Kettukarkki. Ehkä kuitenkin vähän isompia? Intia-kaupasta ostetun kalan muotoisen suitsuketelineen kokoisia?
Täytyy ajatella mutkakynttilöitä. Äidin vanhaa korurasiaa. Vaniljasaippuaa. Riisipaperilamppua. Kierreportaita. Tavaravaunuja. Kaupunkeja iltaisin, kalliolta nähtynä. Mutta ihmisiäkö siis ei saa ajatella? Miksi ei?

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Inka Nousiaisen romaaneja lukiessa tuntuu kuin keskustelisin jonkun kanssa, jonka olen tuntenut vuosikausia. Lukiessa pääsen samalle aaltopituudelle kirjailijan tajunnanvirran kanssa. Jollain tasolla kaikki tunteet ja assosiaatiot ovat tuttuja ja ymmärrettäviä. Useammassa Nousiaisen romaanissa on jotain omalta tuntuvaa, melkein pelottavan tunnistettavia sattumia ja yksittäisiä yhtymäkohtia omaan elämään.

Nousiainen kertoo tarinaa aistimusten, assosiaatioiden ja muistojen kautta. Kaksi kevättä -romaanin Saran kertomus on lähes tajunnanvirtaa ja ajatukset hyppelevät milloin rumien kukkatarrojen raaputtamisesta keittiön kaapeleista äänne- ja muoto-opin taivutussuffikseihin, milloin sitruunapippurista tomaattiviipaleiden päällä valvontakameran punaisena valvovaan silmään.

Saran paikallaanpolkevan elämän mullistaa naapuriin muuttava Unna, jonka ainoa intohimo elämässä on tanssi. Saran ja Unnan suhteen lomaan kietoutuu katkelmia vanhan lasinpuhaltajan, Aaron, kirjoittamasta kirjeestä ihmiselle, jonka hän kadotti kauan sitten. Aaron suhde on yhtä mahdoton kuin Saran ja Unnankin, mutta eri syistä. Romaanin teemana on jännä ajatus siitä, kuinka "Se Oikea" voi olla sellainenkin ihminen, jota ei voi, eikä kuulukaan, koskaan saada.

Inka Nousiainen tuntuu myös pitävän intialaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumala -romaanista, joka on edelleenkin yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Hänen uusin romaaninsa, Arvaa ketä ajattelen (2007), tuntuu jopa perustuvan löyhästi Royn romaanin teemoihin ja Nousiainen itse tiedostaa tämän vaikutuksen siteeraamalla Joutavuuksien jumalaa romaaninsa alkusivuilla. Myös Kaksi kevättä -romaanissa olen huomaavinani Royn teoksen kummittelevan yksittäisten sanojen ja lauseiden taustalla (Pieniä Asioita; Ja he solahtivat yhteen kuin puuttuvat palat. Mihin toinen loppu, siitä toinen alkoi.).

Nousiaisen romaanit ovat henkilökohtaisia fantasioita; herkkiä, lyhyitä katkelmia elämästä. Niitä on helppo lukea ja niistä on yleensä helppo myös pitää. Ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista nuorista nykykirjailijoista Suomessa.

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä. Otava. 2001. 142 sivua.

InkaNousiainen.com
Kiiltomato: "Samalla kynnyksellä"

Katso myös nämä:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti