Siirry pääsisältöön

Doris Lessing: Viides lapsi

Hän sanoi Davidille: "Meitä rangaistaan, siinä kaikki."
"Minkä takia?" David kysyi jo varuillaan, sillä Harrietin äänessä oli sävy, jota hän vihasi. 
"Julkeudesta. Siitä että ajattelimme voivamme olla onnellisia. Onnellisia, koska me päätimme, että olisimme onnellisia.
"Roskaa," David sanoi. Vihaisena, koska tällä äänensävyllä puhuva Harriet teki hänet vihaiseksi. "Se oli sattuma. Kuka tahansa olisi voinut saada Benin. Se oli geenimuutos, ei muuta."
"En usko," jatkoi Harriet itsepintaisesti. "Me aioimme olla onnellisia! Kukaan muu ei ole onnellinen, tai en ainakaan ole tavannut, mutta me aioimme olla. Ja niin meihin iski salama."

Luettuani Doris Lessingin kissakirjan, sekä anni.m että Jenni suosittelivat Viidettä lasta. Itse tunnen itseni edelleenkin vähän Lessing-ummikoksi, kun tämä on vasta toinen teos Lessingin kunnioitettavan laajasta tuotannosta, jonka olen lukenut...

Viides lapsi oli lukukokemuksena erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Kirjan juoni on sinällään hyvin arkinen ja tavanomainen, eikä tyylilläkään kikkailla turhia. Silti taustalla oli koko ajan jokin uhkaava tunnelma, ei ehkä ihan kauhuelokuvamainen, mutta melko lähellä kuitenkin.

Harriet ja David rakastuvat toisiinsa lähes ensisilmäyksellä ja jakavat samat kiinnostuksen kohteet ja päämäärät elämässä. Kumpikin haluaa suuren perheen ja paljon pieniä lapsia. Pariskunta ostaa unelmiensa talon ja Harriet synnyttää lyhyessä ajassa neljä lasta, lähipiirin toppuuttelusta huolimatta. Viides lapsi tuottaa kuitenkin ongelmia jo ennen syntymäänsä. Raskaus on vaikea, kun lapsi ei pysy kohdussa paikoillaan. Synnytys on yhtä tuskaa ja sen tuloksena perheen vauvahuoneeseen muuttava Ben aiheuttaa vanhemmissaan hämmennystä ja pelkoa. Ben on väkivaltainen, arvaamaton, kykenemätön tuntemaan empatiaa, ja vihaa läheisyyttä ja hellyyttä. Hän ei tunne syyllisyyttä, vaan pyrkii järjestelmällisesti satuttamaan ja jopa tappamaan ympärillä olevia eläimiä, lapsia ja muita ihmisiä. Harriet ei äitinä osaa rakastaa Beniä, mutta haluaa silti hoitaa tätä jo pelkästään velvollisuudentunnosta.

Romaanissa käsiteltiin melko raskaita ja kiistanalaisia asioita, joita toivoisi ettei omakohtaisesti joutuisi koskaan kokemaan. Entä jos äitinä ei yksinkertaisesti tunne rakkautta lastaan kohtaan? Missä kulkee velvollisuudentunnon raja? Entä jos vaativa ja hankala lapsi vie liikaa aikaa muilta lapsilta tai puolisolta ja muu perhe joutuu kärsimään kohtuuttomasti yhden takia? Missä vaiheessa saa ja täytyy olla niin itsekäs, että päättää luopua yhdestä muiden vuoksi? Voiko tällaista päätöstä edes tehdä?

Lukijakin jää lopulta pohtimaan kysymystä siitä, mikä Ben oikein on. Lapsi - ehkä. Jonkinlainen kummajainen - varmasti. Vaarallinen hirviö? Kaikkien syrjimä perheensä tuhoaja? En tiedä. Muu maailma ei ota Harrietin pelkoja tosissaan, kun Ben kuitenkin pärjää koulussa eikä hänestä löydy mitään lääketieteellistä ongelmaa. David puolestaan pitää Beniä jonkinlaisena ulkoavaruuden mutanttina eikä voi olla syyttämättä vaimoaan lapsen synnyttämisestä. Harriet jää hirveän yksin kamppailemaan jonnekin äidinrakkauden ja velvollisuudentunnon sekä huonon omantunnon ja kauhun välimaastoon.

Lessing on näköjään kirjoittanut romaanille suomentamattoman jatko-osan, Ben, in the World. Täytyypä pistää korvan taakse, jos joskus sattuisi käsiin.

Doris Lessing: Viides lapsi. Otava. 1989.
Englanninkielinen alkuteos: The Fifth Child
Suomentaja: Heidi Järvenpää

Linkit:
Kirjavinkit.fi: Viides lapsi
HS kirjat: "Neljä lasta ja peikko"
HS kirjat: "Lapsipaholainen ja orjantappurakruunu"
Wikipedia: Doris Lessing

Kommentit

  1. Kuulostipa kiinnostavan ahdistavalta. Ristiriitaista :D

    VastaaPoista
  2. Minä ostin tämän juuri matkoilta englanninkielisenä, sillä blogeista lukemani oli saanut kiinnostumaan välittömästi. Problemaattinen äitiys kiinnostaa aina, ja tämän on sanottu olevan vähän samansuuntainen kuin lempikirjani Lionel Shriverin Poikani Kevin.

    Minäkään en ole lukenut Lessingiltä muuta kuin sitä kissakirjaa, ja siinäkään en herkässä teini-iässä päässyt pitkälle, kun kissoja lahdattiin siin surutta... En tiedä, onko Lessing yleisesti ottaen minun kirjailijani, mutta ilman muuta haluan lukea häneltä jotakin, ja tämä Viides lapsi kiinnostaa lähtökohtaisesti selvästi eniten hänen teoksistaan.

    VastaaPoista
  3. Hanna M. - Kiinnostavan ahdistava on kyllä erinomainen sanayhdistelmä kuvaamaan tätä kirjaa! :)

    Karoliina - Minulla taas on Poikani Kevin edelleen luettavien kirjojen pitkällä listalla. Olen kuullut siitä paljon kehuja, mutta en vain ole vielä saanut sitä käsiini.

    VastaaPoista
  4. Hienosti arvioitu! Juuri nuo hirvittävät ristiriidat äidinrakkauden ja velvollisuudentunnon välillä, ja huonon omatunnon ja kauhun (loistavat kiteytykset!) jäivät mieleen, kun loppukesäsät luin tämän.

    Ja kiitos tiedosta, että jatko-osa on olemassa! Kun luet, raportoi.

    VastaaPoista
  5. Tässä ja Poikani Kevinissä on minun mielestäni aika paljon yhtäläisyyksiä. Luin molemmat viime vuonna ja tykkäsin kovasti kummastakin!:)

    VastaaPoista
  6. Itse luin tämän hiljattain äikän kurssia varten, ja pidin kyllä. Tosin loppu töksähtää, mutta jatko-osa selittää sen.^^ Ja minullekin tuli mieleen Poikani Kevin, tosin se teki paljon paljon suuremman vaikutuksen.

    VastaaPoista
  7. Ilse - Kiitos kehuista! :) Katsotaan sattuuko jatko-osa käsiin...

    Sanna & Anki - Taidanpa siirtää Poikani Kevinin luettavien listallani lähemmäs kärkeä, kun olen nyt taas kuullut siitä niin paljon hyvää.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi