Siirry pääsisältöön

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Thomas katsoo itseään peilin ruskeasta lasista, mikä irve naamalla. Bacon kirjoitti: apinan rumuutta lisää että se on ihmisen näköinen. Thomas muistaa unensa, jossa kuoppaan kaadettiin monta kärryllistä multaa, mutta hauta se ei ollut, ei ollut pappia eikä veisattu virttä. Kyläläiset istuvat kirkossa Jumalan pelko painaa selät kyyryyn, mutta he uskovat että katto suojaa myös tulikiveltä.

Tämä on varmasti erikoisin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut tästä etukäteen useita positiivisia arvosteluja muista blogeista, joten odotukset olivat (taas vaihteeksi) korkealla. En ehkä kuitenkaan ollut varautunut kirjan erikoiseen tyyliin: runolliseen tajunnanvirtaan, epätavallisiin lauserakenteisiin, välimerkkien puutteeseen ja kesken päättyviin lauseisiin.

Kirjan nimen perusteella päättelin myös että romaanissa (yllättäen) kerrotaan Charles Darwinin puutarhurista. Fiktiivinen puutarhuri Thomas Davies onkin tärkeä henkilö romaanissa, mutta vain yksi ääni muiden joukossa, kun koko kyläyhteisö pääsee ääneen (Darwinin oikeista puutarhureista on muuten kirjoittanut penjami). Kentiläinen Downen kylä 1870-luvulla huokuu peribrittiläisyyttä parhaimmillaan (ja pahimmillaan). Umpimieliset, vanhanaikaiset ja omaan napaansa tuijottavat kyläläiset paheksuvat puutarhuri Daviesia, jota pidetään jumalattomana mielipuolena. Darwin itse ja hänen evoluutio-oppinsa jää kirjassa taka-alalle, kun kyläläisten ajatukset rajoittuvat pubissa kerrottujen paikallisten juorujen ja kirkossa opitun jumalanpelon välimaastoon.

Uskonnolla on merkittävä rooli kirjan pienessä maailmassa. Puutarhuri Thomas Daviesin kovaa elämää verrataan Raamatun Jobin kärsimyksiin. Kirkkokansan ankean hajun puolestaan voi seuraavan kuvauksen avulla melkein haistaa itsekin:

SUNTIO AVAA kirkon ovet, sisästä työntyy haju, paputuhnuja, lahojen hampaiden hönkäyksiä, ihon ja hiusten ja märkien villavaatteiden lemu, köyhyys johon on uutettu hyvinvoipien talkin, tärkin ja kölninveden aromit, jumalanpalveluksen haju haihtuu sateeseen, kirkkoherra Innes vetää ilmaa keuhkoihinsa kun pysähtyy porraspäähän tervehtimään kirkkoväkeä, Jumala siunatkoon teitä,

Kaiken kaikkiaan taidan kuitenkin olla vähän liian kärsimätön lukija, jotta voisin nauttia täysin näin erikoisesta kielestä ja tyylistä, joka vaatii hidastelua ja maistelua. Lukukokemuksena kirja olikin yllättävän vaativa. Jälkikäteen siitä jäi kuitenkin mieleen brittiläisyys ja kylän ilmapiiri - sen hieman ahdistava ja synkkämielinen, mutta silti sympaattinen ja elävä tunnelma.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava. 2009.

Linkit:
Otava: Herra Darwinin puutarhuri
Kiiltomato: "Kakofoniaa kartanon liepeillä"
HS kirjat: "Henget taistelevat Darwinin puutarhassa"
Wikipedia: Kristina Carlson

Kommentit

  1. Kirja oli kyllä todella vaativa luettava, vaikka oli ohut kuin "hämähäkin seitti". Minusta teos oli jotain niin uudenlaista, että lämpenin sille kunnolla, mutta aluksi minulla kesti pitkään ennen kuin lukemiseen makuun pääsin.

    VastaaPoista
  2. Minä kuulun niihin bloggaajiin, jotka lumoutuivat tästä. Olin lukenut vain vähän tajunnanvirtaa aikaisemmin - tai en ollut pitänyt tyylilajista ja sitten tuli tällainen kirja. Se räjäytti jonkin tajuntani lokeron ja koin tämän hyvin runollisena. :)

    VastaaPoista
  3. Minulta jäi tuo kesken viime vuonna, vaikka minullakin oli tosi hyvä ennakkokäsitys. Aion ehdottomasti palata kirjan pariin paremmalla ajalla!

    VastaaPoista
  4. Hmmm. Minäkin ehdin innostua tästä blogiarvioiden perusteella, mutta nyt tämä kyllä kuulostaa ihan sellaiselta, josta en yleensä innostu. Tietenkin kannattaa mieluummin kokeilla itse kuin heittää kirvestä suoraan kaivoon, mutta ehkä en nyt ainakaan suurella innolla lähde tätä metsästämään...

    Kiitos avaavasta arviosta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi