maanantai 14. maaliskuuta 2011

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Armanskin oli vaikea sopeutua siihen, että hänen tähtitutkijansa oli kalpea, anorektikon näköinen tyttö, jolla oli sänkitukka ja lävistyksiä nenässä ja kulmakarvoissa. Hänellä oli kahden sentin ampiaistatuointi kaulassa, kiehkura vasemmassa käsivarren hauiksessa ja toinen nilkassa. Joskus, kun hänellä oli ollut olkainpaita yllään, Armanski oli huomannut että lapaluun päälle oli tatuoitu isohko lohikäärme.

Tunnustan heti alkuun, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian avausosan lukeminen oli minulle eräänlainen kokeilu. Dekkarit eivät kuulu vakiolukemistooni, mutta olen uteliaana seurannut Larssonin kirjoja ympäröivää hypetystä (josta tulee mieleen Dan Brownin Da Vinci -koodin maailmanvalloitus - sen luin muuten myös vastaavanlaisen uteliaisuuden innoittamana). Asetin kirjalle siis jo etukäteen kohtuuttoman suuret ennakko-odotukset: täytyyhän tässä olla jotain erityistä; eiväthän miljoonat lukijat ympäri maailmaa voi olla väärässä!

En taida kirjoittaa perinteistä arviota kirjasta; niitä löytyy varmasti netistä joka lähtöön. Sen sijaan hyväksikäytän bloginpitäjän suvereenia oikeutta olla täysin puolueellinen, subjektiivinen ja itsekäs lukija. Eli seuraavassa erään kokemattoman ja epäpätevän dekkarien lukijan subjektiivinen luku/katselukokemus tiivistettynä:

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa prologilla, joka on sopivan lyhyt ja mystinen. Vanha mies saa tuntemattomalta lähettäjältä postitse joka vuosi kuivuttuja kukkia. Kiinnostus herää...

Sitten tapahtuu hetkellinen taantuminen. Romaanin päähenkilö Mikael Blomqvist on juuri hävinnyt oikeusjutun yritysmoguli Wennerströmiä vastaan ja tuomittu herjauksesta tuntuviin sakkoihin. Mikael on ammatiltaan taloustoimittaja, mistä on romaanista yritetty väkisin vääntää mediaseksikäs ammatti. Lukija sympatiat kerätään heti Mikaelin puolelle kun paljastuu, että hän on talousmaailmassa eräänlainen idealistinen vastarannan kiiski, yritysjohtajien ja veronkiertäjien rötöksiä paljasteleva rehellisyyden perikuva. Uh... Vanha koulukaveri on humalapäissään kertonut Mikaelille Wennerströmin yrityshuijauksista ja tätä juttua riittääkin sitten vatvottavaksi sivukaupalla. Minulta menivät yrityssaneeraukset, investoinnit, lainakorot ja verot suloisesti sekaisin. Talousrikos ei muutenkaan ole ehkä niitä jännittävimpiä rikostyyppejä...

Ehdin siis jo aluksi ajatella, että onpas harvinaisen lattea alku rikosromaanille. Mutta kirjan suosion salaisuus aukeni vasta hiukan myöhemmin, kun tapahtumat alkoivat pian rullata kumman vääjäämättömästi eteenpäin. Kuvioihin astuu Lisbeth Salander, epäsosiaalinen tietokoneguru, tunteettoman oloinen hakkeri, jonka ulkonäköä yllä olevassa sitaatissa kuvaillaan. Kovis-stereotyypistä huolimatta Lisbeth oli hämmästyttävän kiehtova, vaikka tyyppi olisi varmaan - irl - melko ärsyttävä tapaus. Salla on kirjoittanut mielenkiintoisen analyysin Lisbethin hahmosta oman arvionsa yhteydessä.

Toimittaja Mikael Blomqvist sukeltaa myös syvemmälle kirjan varsinaiseen rikokseen, kun hänet värvätään selvittämään entisen teollisuuspomon Henrik Vangerin pojantyttären Harrietin katoamista ja mahdollista murhaa vuosikymmeniä sitten. Vangerin perhe tuntuu koostuvan lähes yksinomaan mustista lampaista, joten "pääpahiksen" löytäminen tuottaakin vaikeuksia.

Olin lukenut kirjasta noin kaksi kolmasosaa, kun sain käsiini siitä tehdyn elokuvan ja (vastoin kaikkia taiteen sääntöjä) päätin katsoa sen saman tien ennen kuin luen kirjan loppuun. Elokuvassa romaanin mutkia oli vedetty ronskisti suoraksi, mutta siinä oli toisaalta ehkä juuri sitä tiivistettyä ytimekkyyttä, jota romaanin alussa jäin kaipailemaan. Näyttelijät (erityisesti Lisbethiä esittävä Noomi Rapace) tekevät loistavan työn. Silti elokuvaa vaivasi melkoinen ennalta-arvattavuus - ja tämä ei johtunut vain siitä, että olin juuri lukenut samat asiat kirjasta! Todisteena tästä toimi puoliso, joka katsoi elokuvaa kanssani lukematta kirjasta etukäteen riviäkään. Hänkin ilmoitti ääneen aina n. puoli minuuttia etukäteen, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan ja osui aika pitkälti oikeaan...

Elokuvan katsomisen jälkeen kirjan lukeminen jotenkin lopahti ja vaikka luin sen kuitenkin loppuun asti, tuntui siltä että kirjailija ei ollut viitsinyt enää keskittyä kunnolla. Henkilöt kompastelivat omaan epäuskottavuuteensa ja kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Romaanin loppu oli kaikin puolin melko tökkö, eikä ainakaan lisännyt haluani tarttua seuraaviin osiin. Jälkimaku on siis - hieman yllättäen - pettynyt. Romaanissa oli mielenkiintoiset henkilöt ja vetävä juoni, mutta mielenkiinto ja veto ei vain yltänyt loppuun asti.

Uskallan siis kaikesta huolimatta olla eri mieltä miljoonien muiden lukijoiden kanssa ja sanon, että kiitos, mutta ei kiitos Larssonia enää minulle. (Sitten koen munamiesmäisen hetken, kun tuntuu siltä, että minunkin pitäisi katsoa itseäni peiliin, syvälle silmiin, ja miettiä, että mitähän minussa oikein on vikana, kun kaikki pitävät tästä ja minä en. :P)

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. WSOY. 2006.
Ruotsinkielinen alkuteos: Man som hatar kvinnor
Suomentaja: Marja Kyrö

Linkit:
StiegLarsson.se
WSOY: Miehet jotka vihaavat naisia
WSOY: Stieg Larsson
Wikipedia: Stieg Larsson

8 kommenttia:

  1. Minäkään en tykkää yleensä dekkareista, mutta tämä vei minut kyllä mukanaan ja pidin todella paljon:)

    VastaaPoista
  2. Juuri tästä syystä en ole uskaltanut tarttua tähän. Ensinnäkään en ole dekkareiden ystävä (Jussi Varesta lukuunottamatta). Toisekseen bestsellerit eivät tunnu osuvan yhtään mun makuun ja saan niistä aina kamalan pettymyksen. Kolmanneksi tämän tyyppiset jutut tuntuvat olevan juuri elokuvantyyppisesti ennalta-arvattavia, mikä ärsyttää hemmetisti.

    VastaaPoista
  3. Minä luin tämän kauan ennen elokuvia ja kun kirjankin hypetys oli vasta alkamassa ja tykkäsin ihan hirveästi. Ehdottomasti yksi elämäni parhaista pääsiäispyhistä:) Vaikka joo, minäkin olin alussa aika ihmeissäni, kun alussa jaariteltiin pelkistä talousrikoksista.

    Seuraavat osat eivät mielestäni enää olekaan varsinaisia dekkareita, vaan enemmin trillereitä. Kaikki kolme kirjaa ovat niin monisyisiä ja juonet kiharaisia, että elokuvaversioissa on ollut pakko oikoa mutkia rankasti. Katsoin nimittäin viimein kaksi viimeistä elokuvaa pari viikkoa sitten.

    Mutta hei, ei sinussa varmasti ole mitään vikaa! Kaikesta ei voi pitää. Kivaa oli lukea arviosi juuri subjektiivisena, omana kokemuksenasi:)

    VastaaPoista
  4. Minultakin jäi tämä sarja tähän ensimmäiseen osaan.
    Olin jotenkin pettynyt siihen mikä se lopullinen rikos olikaan, sitten kun siihen vihdoin ja viimein päästiin. En tiedä mitä olisin kaivannut, mutta lopussa tavallaan harmitti että olin lukenut monta sataa sivua vain saadakseni niinkin helpon loppuratkaisun eteeni.
    Luen dekkareita tosi harvoin, ehkä pari vuodessa, kun snobina en laske niitä 'kunnon' kirjallisuuden joukkoon. :) Suosikkini tällä saralla on norjalainen Jo Nesbo (norjalaisella ö:llä, jota en löydä näppäimistöstäni :))

    VastaaPoista
  5. Olen paraikaa lukemassa tätä ja säikähdin jo alussa niin pahasti, että onko tämä jotain tällaista taloushommaa koko kirja! Siis nimenomaan 'taloushommaa' kun en tajua niistä asioista juuri mitään :D Mutta onneksi ne löpinät loppuivat ja nyt on paljon miellyttävämpi fiilis kirjan suhteen. Saapa nähdä pidänkö loppujen lopuksi :--)

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista!

    Sanna - Olet siis todiste siitä, että myös dekkareita harvoin lukevat voivat pitää tästä. :)

    Hanna M. - Kuulostaa erittäin tutulta!

    Amma - Niinpä, kaikesta ei voi pitää. :) Minäkin tosin harkitsen nyt vielä niiden kahden viimeisen elokuvan katsomista, vaikka taidankin jättää ne kirjat lukematta...

    Réa - En tiedä olinko pettynyt lopulliseen rikokseen, mutta ehkä asiat kuitenkin selvisivät vähän turhan hollywoodmaisesti lopussa. Siinäkin mielessä loppu oli jollain tavalla 'helppo'.

    Laura - Samat tuntemukset oli minullakin kirjan alussa. Mietin jo, että onko mitään järkeä lukea rikosromaania, jonka alkuperäistä rikosta ei edes täysin ymmärrä! :) Mutta kyllä se siitä vielä muuttuu jännittävämmäksi. Odottelen mielenkiinnolla arviotasi!

    VastaaPoista
  7. Alkaa olla aikaa siitä kun tämän sarjan luin, joten voi todeta että vahvimmaksi jälkimauksi tuntuu jääneen lievä pettymys kirjojen viimeistelemättömyyden ja tason notkahtelujen vuoksi.

    Mutta kaipa kirjahiteissä on sama riivaus kuin musiikkihiteissäkin. Suurkuluttaja kaipaa eri asioita "hitiltä" kuin vähemmän innokas harrastaja.

    VastaaPoista
  8. Salla - Osuva vertaus musiikkiin! Samoin kuin kuulijoilla, myös lukijan asenteilla ja lukutavallakin on vaikutuksensa kirjamaailmassa. Kuten tuossa sanoin, luin Dan Brownin Da Vinci -koodia varmaan aika samalla tavalla kuin tätä: ihmettelin suosiota ja kiinnostuin sen takia kirjasta. Senkin kirjan parissa viihdyin hyvin, mutta jälkimaku oli vähän pettynyt: tässäkö se sitten oli?

    VastaaPoista