Kirjanurkkaus

Maan kasvot ovat muuttuneet. Hän huomasi sen yhä selvemmin aina junalla matkustaessaan. Etelän ihmiset olivat vapaampia ja aivan erilaisia kuin Sened žanin asukkaat. Junassa näki naisia ilman huivia ja joskus jopa käsivarret paljaina. Naisia joilla oli hattu, joilla oli laukku, jotka nauroivat, jotka tupakoivat. Agha D žan tiesi, että kaikkien muutosten takana oli šaahi. Šaahi, joka oli amerikkalaisten renki. Amerikka pyrki kaivamaan pohjaa maan uskonnolta, eikä kukaan voinut sille mitään. Alif lam mim . Näillä kolmella sanalla alkaa romaanin ensimmäinen luku. Sanat ovat arabialaisten aakkosten kirjainten nimiä, esim. alif on aakkosten ensimmäinen kirjain. Suomeksi vastaava alku romaanille olisi siis aa äl äm . Mutta suomalaisten aakkosten nimet eivät tietenkään kuulosta puoliksikaan niin runollisille ja eksoottisille kuin arabialaisten! No, yritän nyt välttää idän eksotiikkaa ja mystiikkaa ihannoivaa orientalismia, vaikka tekisikin mieli kuvailla kirjaa raikkaan värikkää...

Timoleon Vieta kuului koiraroduista hienoimpaan. Se oli sekarotuinen. [...] Siinä oli vielä muutakin merkillepantavaa - jotakin, jonka vuoksi se oli erityisen epätavallinen ja erosi jopa muista vahingossa hyvään kotiin törmänneistä kulkukoirista. Sillä vaikka Timoleon Vieta oli kulkukoira, sen silmät olivat kauniit kuin pikkutytöllä. Jostain syystä haluan armeliaasti antaa aina vaan Dan Rhodesille uuden mahdollisuuden. Mikähän ilmiö sekin on, että joskus fiksoituu johonkin kirjailijaan ja saa päähänsä - vaikkapa vain yhden teoksen perusteella - että hän on ainutlaatuisen loistava nero. Huolimatta siitä, että muut hänen teoksensa ovat lähinnä hämmentäviä tai ihan vaan ok , jostain syystä sitä ainakin haluaisi pitää hänestä ja kehua hänen tuotantoaan. Outoa...  Kulta oli minulle SE Rhodesin teos, joka sai jonkin naksahtamaan päässäni ja hullaantumaan kirjailijan tyylistä. Antropologia ja sata muuta tarinaa hämmensi, mutta viihdytti sopivasti. Pieni valkoinen autokin piristi...

Cover: John Gall, Gavin Hellier What I owe Shiva most is this: to tell the story. It is one my mother, Sister Mary Joseph Praise, did not reveal and my fearless father, Thomas Stone, ran from, and which I had to piece together. Only the telling can heal the rift that separates my brother and me. Yes, I have infinite faith in the craft of surgery, but no surgeon can heal the kind of wound that divides two brothers. Where silk and steel fail, story must succeed.  The main reason why I wanted to read this book was that it kept on popping up everywhere when I was browsing the internet looking for reviews and material on Arundhati Roy's The God of Small Things (a big favourite of mine). The two novels were often described as similar, although their settings sounded completely different: Roy's book takes place mainly in India and tells about the life of a family with a pickle factory in Kerala. Abraham Verghese's novel is set (mostly) in Ethiopia and describes characters ...

Pakoilin tänään kaupungilla pyöriessäni sadekuuroja mm. pariin kirppariin, josta tarttui mukaan yllättävän hyviä kirjoja. Minä (kuten ilmeisesti moni muukin kirjabloggari) yritän välillä mennä jonkinasteiseen kirjanostolakkoon, kun hyllyssä pölyyntyvien lukemattomien (sanan molemmissa merkityksissä) kirjojen määrä vain kasvaa kasvamistaan. Mutta nyt sallin itselleni peräti viisi kirjaa lisää - ja yhtäkään en ole edes aiemmin lukenut! Uuden kodin saivat   Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna , josta olen lukenut niin monta kehuvaa arvostelua muista blogeista, että nimi ja kansi ovat jääneet mieleen. Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla , joka on ilmeisesti jonkinlainen klassikko omassa sarjassaan, mutta jota en ole vielä lukenut. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta , jonka lukemista odotan erityisen innolla, vaikka Harjukaupungin salakäytävät tulee vielä ennen sitä. Ildefonso Falconesin Fatiman käsi , jota vilkuilin kirjaston uutuushyllyssä jo sen ...

Tytöt ovat valloittaneet kaupungin kadut, ottaneet ne valtaansa. He kulkivat yksin, pareittain tai pieninä tyttöpartioina. Oli kevät, oli tyttöjen suurvallan voimannäytön aika. Se oli armotonta tyttökolonialismia, kevätmekkojen, lantiofarkkujen, korkokenkien, tennareiden, narutoppien, sirojen takapuolien, säärien, nilkkojen, tuulessa liehuvien hiusten, hetkellisenä helisevän naurun ja paljaina heiluvien käsivarsien tyttöimperialismia, joka ei jättänyt alamaisilleen epäselvyyttä ylivoimastaan. Novellikokoelman nimi kuvaa täydellisesti sen ideaa: keski-ikää lähestyvä mies jättää hyvästi elämänsä tytöille. Paitsi että kokoelman tytöt eivät ikänsä puolesta ole tyttöjä lainkaan vaan nuoria naisia, joita Riku Korhonen lempeästi tytöttelee (se tässä hänelle sallittakoon). Hyvästi tytöt onkin nimenä jotenkin mieleenpainuva ja uteliaisuutta herättävä, eli sillä siis mennään! Loistava Kahden ja yhden yön tarinoita (joka ansaitsisi edelleen lisää lukijoita ja blogisavuja!) antoi odottaa pal...

Lueskelin tässä muutamaa englanninkielistä kirjoihin liittyvää blogia ja eksyin nettikirjakauppa AbeBooksin sivuille lukemaan juttua harvinaisista kirjoista. Eikä mistä tahansa harvinaisuuksista vaan romaanien viimeistelemättömistä luonnosversioista, pienen piirin arvostelukappaleista; niistä, joista puuttuu vielä kustannustoimittajan viimeiset punakynämerkinnät ja jotka ehkä tarjoavat eräänlaisen ikkunan kirjailijan kirjoitusprosessiin ja kirjan aiempiin vaiheisiin. Kuulostaa mielenkiintoiselta; mikäpä olisi erikoisempi lahja jostain tietystä teoksesta pitävälle kuin kirjan käsikirjoituksen hiomaton, varhaisempi versio: sehän peittoaa kaiken maailman ensipainoksetkin mennen tullen! Keräilyaarteella on ruma kansi Viimeistelemättömät vedokset ovat ilmeisesti kuumaa keräilykamaa, mutta enimmäkseen yksittäiskappaleina myytävien tekstien hinta liikkuu sen verran huikeissa lukemissa, että ei niitä kenellekään veljenpojan koiran kaimalle noin vain viitsi ostaa nimipäivälahjaksi. ;) Mut...

Nyt kun blogeissa pohditaan kesä- ja lomalukemisia ja toisaalla mietitään tiiliskiven pohjimmaista merkitystä, niin minäkin ajattelin paljastaa kesäprojektini, joka on eräs tiiliskiveksikin kutsuttu teos. Teen tämän postauksen täysin itsekkäistä syistä; kuvittelen nimittäin, että jos olen uskotellut teille näin julkisesti täällä blogissani, että aion moiseen projektiin ryhtyä, niin en voi enää perääntyä siitä. Blogiyhteisön painostus rohkaiseva kannustus saa siis minut lukemaan tämän ja ehkä jopa erehdyn nauttimaan siitä! :) Kyseessä on siis Leo Tolstoin Anna Karenina . Tuo suuri maailmankirjallisuuden klassikko, yleissivistykseen kuuluva teos, jokaisen itseään kunnioittavan, sivistyneen lukutoukan hyllyssä jököttävä järkäle. Miksi, oi miksi, en käynyt katsomassa tätä Turun kaupunginteatterissa viime vuonna? Miksi en ylipäätään ole nähnyt tästä yhtäkään näytelmä-, tv- tai elokuvasovitusta, vaikka luulisi, että niitä on pilvin pimein? Miten ihmeessä kirja on tietämättömyydestäni ...

En tahtoisi kerskailla, mutta se nyt on vaan totuus, että mä olen aina ollut nätti. Jopa vaikeuksien keskellä olen pitänyt ulkonäköni aina huoliteltuna. Nyt olen kolmenkymmenenyhden, ja moni sanoo, että kävisin ihan kaksikymppisestä. Sellaista se on kun investoi itseensä, keho on sielun peili. Tämä oli yksi niistä kirjoista, jotka otin mukaan häämatkalleni ja ehdin siellä muun mukavan ja romanttisen yhdessäolon ohessa myös lukea tämän kokonaan. :) Jos joskus luen tämän uudestaan, tulen varmasti yhdistämään juonen ja henkilöt vahvasti tuohon matkaan ja sen tunnelmaan. En tiedä, miten paljon olosuhteet sitten vaikuttivat positiivisesti myös lukukokemukseen, mutta viihdyin myös kirjan parissa todella hyvin. Vaikka romaanin keskiössä olikin kolmiodraama, jonka muodostivat kolme enemmän tai vähemmän häiriintynyttä ihmistä, se tuntui silti sopivalta kirjalta ihan tavallisten kahdenkeskisten hetkien lomaan. :) Sen pariin oli helppo nukahtaa päiväunille hotellisänkyyn; tai silmäillä sitä pu...

Skateboards are TV and so are girls and boys except Ma says they're actual, how can they be when they're so flat? [...] Grass is TV and so is fire, but it could come in Room for real if I hot the beans and the red jumps onto my sleeve and burns me up. I'd like to see that but not it happen. Air's real and water only in Bath and Sink, rivers and lakes are TV, I don't know about the sea because if it whizzed around Outside it would make everything wet. Five-year-old Jack and his Ma live in Room, a single square space 11 feet by 11 feet in size. They have Skylight that changes colour depending on whether it is night or day. They have Bed to sleep on and Bath to wash in. Sometimes Door opens and a man, Old Nick, comes in to visit. Jack has to hide in Wardrobe and be quiet while Old Nick speaks to Ma and makes Bed creak... From the very first pages, I was hooked. It takes awhile to get used to Jack's unusual style of explaining things, but after a few pages, all ...

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä. Riikka Pulkkisen Totta - ja Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanien jälkeen tuli tämän kohdalla jo etukäteen vähän sellainen déjà vu -olo: taas 1980-luvulla syntyneen kotimaisen naiskirjailijan teos, jossa käsitellään nuoren naisen vaikeaa äitisuhdetta (muun muassa). Iida Rauman Katoamisten kirja asteleekin Pulkkisen ja Tammimaan romaanien jalanjäljissä, mutta on jotenkin suorasukaisempi ja lukuromaanimaisempi. Mikä tässä tapauksessa vetosi ainakin minuun. Tässäkin romaanissa tosiaan käsitellään äidin ja tyttären välisen suhteen ikuista mysteeriä. Päähenkilö, vapaa-ajallaan maalaava nuori na...

Yllättäen edessä häämötti jokin. [...] Käännyin aavistuksen vasemmalle ja hidastin laskeutumista. Taas valo osui johonkin. Leijuin alaspäin. Nyt kohde pysyi valokeilassa. Samassa erotin pystyssä törröttävän maston. Edessäni makasi hylky! Helen Mosterin esikoisromaanissa seikkaillaan kahdella eri aikakaudella, kolmessa eri paikassa. Nykyajassa helsinkiläinen Anton on sukeltelemassa Suomenlahdella, kun hän löytää yllättäen hylyn. Hylystä Anton nappaa mukaansa pienen, posliinisen kupin, jossa on ruusumaalaus. Sitten hypätäänkin jo 1700-luvulle, jossa Venäjän ikääntyvä keisarinna Katariina Suuri tilaa astiaston saksalaiselta Meissenin posliinitehtaalta. Posliiniastiastoa viemään määrätään hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen, jonka Arne-poika pääsee isänsä mukaan oppimaan merenkäynnin saloja. Romaani oli erilainen kuin etukäteen odotin. Luulin, että siinä olisi enemmän kuvausta merimatkasta ja siitä, miten hylky päätyi meren pohjaan ja mitä sitten tapahtuu, kun se heti romaanin a...

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä. Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi."  Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia. Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria , nosti odotuksia vieläkin korkeammalle. Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun. Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman t...