Siirry pääsisältöön

Helen Moster: Hylky

Yllättäen edessä häämötti jokin. [...] Käännyin aavistuksen vasemmalle ja hidastin laskeutumista. Taas valo osui johonkin. Leijuin alaspäin. Nyt kohde pysyi valokeilassa. Samassa erotin pystyssä törröttävän maston. Edessäni makasi hylky!

Helen Mosterin esikoisromaanissa seikkaillaan kahdella eri aikakaudella, kolmessa eri paikassa. Nykyajassa helsinkiläinen Anton on sukeltelemassa Suomenlahdella, kun hän löytää yllättäen hylyn. Hylystä Anton nappaa mukaansa pienen, posliinisen kupin, jossa on ruusumaalaus. Sitten hypätäänkin jo 1700-luvulle, jossa Venäjän ikääntyvä keisarinna Katariina Suuri tilaa astiaston saksalaiselta Meissenin posliinitehtaalta. Posliiniastiastoa viemään määrätään hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen, jonka Arne-poika pääsee isänsä mukaan oppimaan merenkäynnin saloja.

Romaani oli erilainen kuin etukäteen odotin. Luulin, että siinä olisi enemmän kuvausta merimatkasta ja siitä, miten hylky päätyi meren pohjaan ja mitä sitten tapahtuu, kun se heti romaanin alkumetreillä löydetään. Tarina ei kuitenkaan keskity varsinaiseen laivaan tai hylkyyn kuin vasta aivan lopussa. Suurin osa ajasta seurataan Arnen ja tämän isän reissaamista ympäri Alankomaita ja Saksaa, kun he valmistautuvat merimatkaan ja keräävät keisarinnalle lähtevää lastia kokoon. Välillä taas hypätään nykyaikaan, jossa Anton seurailee Arnesien jalanjälkiä Keski-Euroopassa. Sitten taas käväistään 1700-luvun lopun Pietarissa, jossa Katariina Suuri odottelee jo malttamattomana tilaustaan.

Pidin erityisesti kirjan rikkaasta ja huolellisesta kielestä, mutta itse tarina ja henkilöt jättivät hiukan toivomisen varaa. Tietyt yksityiskohdat kirjassa häiritsivät tai jäivät vaivaamaan. Kuvittelin esimerkiksi Arnen nuoreksi, korkeintaan 10-vuotiaaksi pojaksi ja yllätyin, kun jossain kohtaa mainittiin, että hän oli 15-vuotias (muistaakseni). Ujo ja hiljainen Arne vaikutti minusta paljon nuoremmalta ja myös Arnen ajatukset olivat välillä kuin jostain lastenkirjasta, esim. "Arnea nauratti tammilankkujen nitinä ja natina jalkojen alla." Myös Anton tuntui epäuskottavalta. Miten nuori mies, jolla ei ole työpaikkaa tai tuloja, päättää yhtäkkiä lähteä selvittämään kahvikupin tarinaa lentelemällä ympäri Eurooppaa? Ok, ylihuolehtivainen äiti avusti poikaansa rahallisesti, mutta tämäkin oli vähän ontuva selitys...

Monet viittaukset jäivät hämäriksi ja sivujuonet avonaisiksi. Mikä merkitys Meissenin posliinitehtaan johtajan Camillo Marcolinin sormuksella oli? Miksi Antonin kädet olivat niin samannäköiset kuin Arnen maalaamassa kuvassa esiintyvät posliininmaalaajan kädet? Mitä Caspar an der Heidenille, Arnen ystävälle ja taidemaalarille, tapahtui?

Willem Arnesen, Arnen isä, oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo. Hän vaikuttaa aluksi varsin stereotyyppiseltä ankaralta isältä, joka väheksyy Arnen taiteellisia lahjoja ja yrittää kieltää poikaansa maalaamasta. Hän ei näe meriaiheisissa tauluissa mitään ihastelemisen arvoista, onhan hänellä oikea meri koko ajan ympärillä matkoillaan. Toisaalta Willem Arnesen on aivan arkkitehtuurin pauloissa ja kehuu vuolaasti ja tunteikkaasti näkemäänsä goottilaista kirkkoa. Varsin kaksijakoinen mies siis, eikä aivan niin epäesteettinen kuin voisi ymmärtää...

Jostain syystä tuntuu jotenkin pahalta kritisoida tätä kirjaa, koska siinä on kuitenkin niin paljon hyvää, että suosittelen lukemaan sen silti. Tekee mieli sanoa sama kuin Salla: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Odottelen joka tapauksessa mielenkiinnolla Mosterin mahdollisia tulevia romaaneja!

Helen Moster: Hylky. Avain. 2011.

HelenMoster.fi 
Avain: Hylky
Kiiltomato/Tapio Salomaa: "Harhailua ja löytämistä" 
HS kirjat: "Hylky kätkee unelmat ja pettymykset"
Keskisuomalainen: Hylky

Kommentit

  1. Unohdinkin tuon sormusasian kokonaan! Sekin jäi tosiaan epäselväksi...

    VastaaPoista
  2. Marcolinin sormus oli tosiaan ihan mysteerijuttu. Ensin sitä kuvailtiin niin kuin se olisi tärkeämpikin asia, mutta sitten se jotenkin unohtui...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi