Siirry pääsisältöön

Helen Moster: Hylky

Yllättäen edessä häämötti jokin. [...] Käännyin aavistuksen vasemmalle ja hidastin laskeutumista. Taas valo osui johonkin. Leijuin alaspäin. Nyt kohde pysyi valokeilassa. Samassa erotin pystyssä törröttävän maston. Edessäni makasi hylky!

Helen Mosterin esikoisromaanissa seikkaillaan kahdella eri aikakaudella, kolmessa eri paikassa. Nykyajassa helsinkiläinen Anton on sukeltelemassa Suomenlahdella, kun hän löytää yllättäen hylyn. Hylystä Anton nappaa mukaansa pienen, posliinisen kupin, jossa on ruusumaalaus. Sitten hypätäänkin jo 1700-luvulle, jossa Venäjän ikääntyvä keisarinna Katariina Suuri tilaa astiaston saksalaiselta Meissenin posliinitehtaalta. Posliiniastiastoa viemään määrätään hollantilainen merikapteeni Willem Arnesen, jonka Arne-poika pääsee isänsä mukaan oppimaan merenkäynnin saloja.

Romaani oli erilainen kuin etukäteen odotin. Luulin, että siinä olisi enemmän kuvausta merimatkasta ja siitä, miten hylky päätyi meren pohjaan ja mitä sitten tapahtuu, kun se heti romaanin alkumetreillä löydetään. Tarina ei kuitenkaan keskity varsinaiseen laivaan tai hylkyyn kuin vasta aivan lopussa. Suurin osa ajasta seurataan Arnen ja tämän isän reissaamista ympäri Alankomaita ja Saksaa, kun he valmistautuvat merimatkaan ja keräävät keisarinnalle lähtevää lastia kokoon. Välillä taas hypätään nykyaikaan, jossa Anton seurailee Arnesien jalanjälkiä Keski-Euroopassa. Sitten taas käväistään 1700-luvun lopun Pietarissa, jossa Katariina Suuri odottelee jo malttamattomana tilaustaan.

Pidin erityisesti kirjan rikkaasta ja huolellisesta kielestä, mutta itse tarina ja henkilöt jättivät hiukan toivomisen varaa. Tietyt yksityiskohdat kirjassa häiritsivät tai jäivät vaivaamaan. Kuvittelin esimerkiksi Arnen nuoreksi, korkeintaan 10-vuotiaaksi pojaksi ja yllätyin, kun jossain kohtaa mainittiin, että hän oli 15-vuotias (muistaakseni). Ujo ja hiljainen Arne vaikutti minusta paljon nuoremmalta ja myös Arnen ajatukset olivat välillä kuin jostain lastenkirjasta, esim. "Arnea nauratti tammilankkujen nitinä ja natina jalkojen alla." Myös Anton tuntui epäuskottavalta. Miten nuori mies, jolla ei ole työpaikkaa tai tuloja, päättää yhtäkkiä lähteä selvittämään kahvikupin tarinaa lentelemällä ympäri Eurooppaa? Ok, ylihuolehtivainen äiti avusti poikaansa rahallisesti, mutta tämäkin oli vähän ontuva selitys...

Monet viittaukset jäivät hämäriksi ja sivujuonet avonaisiksi. Mikä merkitys Meissenin posliinitehtaan johtajan Camillo Marcolinin sormuksella oli? Miksi Antonin kädet olivat niin samannäköiset kuin Arnen maalaamassa kuvassa esiintyvät posliininmaalaajan kädet? Mitä Caspar an der Heidenille, Arnen ystävälle ja taidemaalarille, tapahtui?

Willem Arnesen, Arnen isä, oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo. Hän vaikuttaa aluksi varsin stereotyyppiseltä ankaralta isältä, joka väheksyy Arnen taiteellisia lahjoja ja yrittää kieltää poikaansa maalaamasta. Hän ei näe meriaiheisissa tauluissa mitään ihastelemisen arvoista, onhan hänellä oikea meri koko ajan ympärillä matkoillaan. Toisaalta Willem Arnesen on aivan arkkitehtuurin pauloissa ja kehuu vuolaasti ja tunteikkaasti näkemäänsä goottilaista kirkkoa. Varsin kaksijakoinen mies siis, eikä aivan niin epäesteettinen kuin voisi ymmärtää...

Jostain syystä tuntuu jotenkin pahalta kritisoida tätä kirjaa, koska siinä on kuitenkin niin paljon hyvää, että suosittelen lukemaan sen silti. Tekee mieli sanoa sama kuin Salla: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Odottelen joka tapauksessa mielenkiinnolla Mosterin mahdollisia tulevia romaaneja!

Helen Moster: Hylky. Avain. 2011.

HelenMoster.fi 
Avain: Hylky
Kiiltomato/Tapio Salomaa: "Harhailua ja löytämistä" 
HS kirjat: "Hylky kätkee unelmat ja pettymykset"
Keskisuomalainen: Hylky

Kommentit

  1. Unohdinkin tuon sormusasian kokonaan! Sekin jäi tosiaan epäselväksi...

    VastaaPoista
  2. Marcolinin sormus oli tosiaan ihan mysteerijuttu. Ensin sitä kuvailtiin niin kuin se olisi tärkeämpikin asia, mutta sitten se jotenkin unohtui...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude