Siirry pääsisältöön

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä.
Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi." 
Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia.

Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria, nosti odotuksia vieläkin korkeammalle.

Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.

Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman tarinoissa ravistellaan perhekulissien rakenteita. Monissa tarinoissa käsitellään ns. tavallisten ihmisen arkea, perhettä ja erityisesti sukupuolirooleja absurdisten ja ironisten juonenkäänteiden kautta.

Kyllä tarinoihin hauskoja oivalluksia ja yllättäviä käänteitäkin mahtuu. Välillä tuntuu jopa siltä, että tarinat on kirjoitettu yhdeltä istumalta alusta loppuun, koska niiden kerronta hyppelee assosiaatiosta ja päähänpistosta toiseen kuin hieman häiriintyneen (tai vaihtoehtoisesti nousuhumalaisen ;D) ihmisen tajunnanvirta. Esimerkiksi "Elinvoimakakku"-nimisessä novellissa naimisissa oleva nainen tajuaa salaisen rakastajansa sairastavan syöpää ja päättää parantaa tämän leipomalla miehensä elinvoiman kakkuun ja syöttämällä sen rakastetulleen: Iltakahvin aikana selitin asian miehelleni. Sanoin, että serkkuni on kuolemansairas - rakastajani oli nimittäin myös serkkuni - ja tarvitsisi kipeästi elinvoimaa.

Suurin osa tarinoista loppui aivan yllättäen, melkein kuin kesken. Kaikkia yhdisti se, että jälkeenpäin tuli sellainen vähän montypythonmainen 'mitä hittoa?!' -reaktio. Supiseen tutustuminen kannatti kuitenkin ehdottomasti aloittaa Liha tottelee kuria -romaanista; se oli jotenkin helpommin lähestyttävä kuin nämä novellit.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY. 2010.

Kiiltomato/Jani Saxell: "Ihmisen itserakkauden ihramuuri"
Kirjavinkit: Apatosauruksen maa
HS kirjat: "Hervotonta menoa keittiössä"
WSOY: Apatosauruksen maa
WSOY: Miina Supinen

Kommentit

  1. Miusta tuo kuulosti ihan hauskalta kirjalta. Jotenkin tuli joku hullu anime-elokuva mieleen, kun luin tuon kakkujutun. :D Vain niissä keksitään jtn tuon tyylistä.

    VastaaPoista
  2. Kannattaa lukea! :) Kakkutarina oli kieltämättä vähän animetyylinen, vaikka menikin lopulta aika hurjaksi...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi