Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä.
Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi." 
Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia.

Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria, nosti odotuksia vieläkin korkeammalle.

Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.

Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman tarinoissa ravistellaan perhekulissien rakenteita. Monissa tarinoissa käsitellään ns. tavallisten ihmisen arkea, perhettä ja erityisesti sukupuolirooleja absurdisten ja ironisten juonenkäänteiden kautta.

Kyllä tarinoihin hauskoja oivalluksia ja yllättäviä käänteitäkin mahtuu. Välillä tuntuu jopa siltä, että tarinat on kirjoitettu yhdeltä istumalta alusta loppuun, koska niiden kerronta hyppelee assosiaatiosta ja päähänpistosta toiseen kuin hieman häiriintyneen (tai vaihtoehtoisesti nousuhumalaisen ;D) ihmisen tajunnanvirta. Esimerkiksi "Elinvoimakakku"-nimisessä novellissa naimisissa oleva nainen tajuaa salaisen rakastajansa sairastavan syöpää ja päättää parantaa tämän leipomalla miehensä elinvoiman kakkuun ja syöttämällä sen rakastetulleen: Iltakahvin aikana selitin asian miehelleni. Sanoin, että serkkuni on kuolemansairas - rakastajani oli nimittäin myös serkkuni - ja tarvitsisi kipeästi elinvoimaa.

Suurin osa tarinoista loppui aivan yllättäen, melkein kuin kesken. Kaikkia yhdisti se, että jälkeenpäin tuli sellainen vähän montypythonmainen 'mitä hittoa?!' -reaktio. Supiseen tutustuminen kannatti kuitenkin ehdottomasti aloittaa Liha tottelee kuria -romaanista; se oli jotenkin helpommin lähestyttävä kuin nämä novellit.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY. 2010.

Kiiltomato/Jani Saxell: "Ihmisen itserakkauden ihramuuri"
Kirjavinkit: Apatosauruksen maa
HS kirjat: "Hervotonta menoa keittiössä"
WSOY: Apatosauruksen maa
WSOY: Miina Supinen