Kirjanurkkaus

Kansi: Mika Launis Periaate on joka tapauksessa ollut koko ajan se, että suomennan sen nimen joka tuntuu pyytävän, että se suomennettaisiin. Joskus on ollut vaikea päättää, ja silloin olen istahtanut alas, rauhoittunut ja yrittänyt miettiä, miten J. K. Rowling ratkaisisi tämän, jos osaisi suomea. Olen halunnut lukea tämän Jaana Kapari-Jatan kirjan Harry Potter -sarjan suomennosten syntymisestä jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt. Takakannen mukaan Harry Potterin ystävillä tai muuten vain kääntämisestä kiinnostuneilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa suomentajan työhuoneeseen . Sekä Harry Potterit aikoinaan ahmineena että käännösten kanssa päivittäin työskentelevänä kuulun siis kaksin verroin tämän kirjan kohderyhmään! Kirjaa olikin mahtava lukea sekä Potter-fanina että kääntäjänä, ja kummastakaan näkökulmasta ei voinut muuta kuin ihailla Kapari-Jatan työtä. Kääntäjäpiireissä Kapari-Jatta taitaa olla jo yksi niistä isoista nimistä, jonka tunteva...

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa š aahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän. Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin. Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeu...

Hanna Kirjainten virrasta heitti haasteen, jossa tutkitaan mitä puolison yöpöydältä löytyy. Papparazzina kävin saman tien nappaamassa oheisen paljastavan kuvan yöpöydän sisällöstä. Päällimmäisenä oleva, jättiläispastillin näköinen pallero on lamppu. Juuri sopiva lukulamppu sängyn viereen: ei häikäise, mutta valaisee juuri sopivasti (itselläni on samanlainen). Näköjään toimii myös kirjapainona. Kuvan repaleista J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa parempi puolisko lukee omana henkilökohtaisena tiiliskivihaasteenaan . Eli siis käytännössä allekirjoittaneen suosituksesta. Ja tänä iltana ko. kirja on kuulemma saatu juuri päätökseen! *fanfaareja* :) Muistutan muuten tässä samalla, että aion pistää lähiaikoina pystyyn sen lupailemani Anna Karenina -kimppalukuhaasteen. Kiinnostuneet seurailkoon tilannetta. :) Pinon keskimmäisenä on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen . Minä en ole tätä, tai muita Nousiaisten teoksia itse lukenut, mutta olen kuullut tästä pätkiä ä...

Kansi: Päivi Puustinen "Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan", sanoi Tomi ja katsoi Aria suoraan silmiin. Katse oli anova. "Ja mun pitää oikeesti auttaa yhtä sessaa... prinsessaa... eli... eli Mirabellaa. Uskothan sä?" Ari ei tiennyt mitä sanoa. Markus Nummen Karkkipäivän kanssa koin viime vuonna hypetyksen yliannostuksen ja jätin romaanin suosiolla hyllyyn odottelemaan blogi- ja muiden savujen hälvenemistä. Silti tuntui, että ympärillä kaikki olivat lukeneet tai lukivat Karkkipäivää ja noin puolet lukijoista ilmoitti, että Finlandia-palkinnon olisi pitänyt mennä tähän osoitteeseen Nenäpäivän sijaan. Korkeat odotukset iskostuivat kaikessa hiljaisuudessa minuunkin niin syvään, että jotenkin aavistelin, että tästä kirjasta en yksinkertaisesti voi olla pitämättä (vähän samaa aavistelen muuten Harjukaupungin salakäytävistä , joka tuossa lukupinossa odottelee). Välttelin siis Karkkipäivää ja luin sen sijaan Nummen Kiinalaisen puutarhan keväällä. S...

Syksyn ensimmäinen ja henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista uutuuksista on nyt virallisesti luettu! Alison Bechdelin Lepakkoelämää -sarjan kolmas osa jatkaa saman ystäväporukan edesottamuksien kuvailua kuin aiemmat kaksi osaa. Hulvatonta huumoria, sukupuolistereotypioiden rikkomista ja poliittista satiiria mahtuu tähänkin osaan yllin kyllin. Koska kokoelmassa käsitellään (enimmäkseen) lesboporukan elämää, takakannen vertaus Suomessakin tunnettuun L-koodiin on tietenkin lähes pakollinen. Minusta kokoelma muistuttaa (nimeä myöten!) enemmän Sinkkuelämää -sarjaa, sellaisena poliittisesti värittyneenä sateenkaariversiona. ;) Lisäksi sen teemoja vaivaa sama trendi kuin Sinkkuelämää -sarjan myöhempiä kausia: juuri kukaan ei ole enää sinkku. Tässä kolmannessa osassa rekisteröidään ahkerasti parisuhteita, hankitaan lapsia ja pohditaan kasvatusongelmia. Niissä muutamissa vannoutuneissa sinkuissa ympärillä tikittävät biologiset kellot herättävät tietenkin hämmennystä: Kokoelmasta käy myös...

Tilanteen julma turhanpäiväisyys kauhistutti Robbieta. Katsoessaan tyhjään olohuoneeseen hän tunsi itsensä hirvittävän vieraantuneeksi perhe-elämän puitteista: takanreunusta koristavista kehystetyistä valokuvista, tarkasti aidon mahonkijäljitelmäsohvapöydän keskelle asetellusta kakkupaperista, keinonahkasohvasta. Mikään niistä ei tepsinyt. Näitä tavaroita he olivat jossain vaiheessa huijanneet toisensa himoamaan - uskomaan, että ne toisivat heidän perhe-elämäänsä jotakin muutoin saavuttamatonta. Mutta eivät ne olleet, eivät ainakaan Robbielle. Mikään niistä ei ollut tehnyt häntä onnellisemmaksi. Tätä lukiessa alkoi hirvittää, miten ajankohtaisesta romaanista on kyse. Piti oikein tarkistaa, milloin Helen Walsh on romaaninsa kirjoittanut (2008) ja mihin vuoteen sen alun tapahtumat sijoittuvat (1975). Maahanmuuttajavastaisuus nostaa päätään, rasismista on tullut arkipäivää ja kaiken tämän ohella englantilaisten työläisperheiden nuoret kokeilevat rajojaan Manchesterin vanhassa teollisu...

Sain tämän makoisanpinkin tunnustuksen Ankin kirjablogista, P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta , Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselta ja Maijalta Kirjojen keskellä blogista. Lämmin kiitos teille kaikille tästä hämmentävästä tunnustustulvasta! Tunnustukseen kuuluu kolmeen kysymykseen vastaaminen, joten tässäpä hurjat paljastukseni. ;) Lempiväri? Vaatekaappini pinot koostuvat pääosin mustista ja khakinvihreistä tekeleistä. Muualla eniten silmiä hivelee turkoosi . Olen aika kaikkiruokainen ja vähän tylsäkin värien suhteen. :) Lempiruoka? Herkkusienirisotto . Tai kana-kasvisrisotto . Tai risotto kuin risotto. Ruokien suhteen olen taas päinvastainen kuin vaatteiden ja värien, eli ärsyttävän nirso. Jälkiruuista parhaiten maistuu pavlova (persikanviipaleilla ja tuoreilla mansikoilla tietenkin!). Toisaalta leivoin juuri 5 minuuttia sitten tätä . Ei ollut pahaa sekään, ei. :P Minne haluaisin matkustaa? Tällä hetkellä Kreikkaan , jonne nokka suuntautuukin jo rei...

Hain Kati Närhen sarjakuva-albumin kirjastosta jokin aika sitten Sallan arvostelun innoittamana. Närhi oli nimenä täysin tuntematon, mutta kirjan kansi ja pikaselailu sai minut kiinnostumaan lisää. Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvon Agnes-tytön elämästä Planktonin kaupungissa. Agnesin arkeologivanhemmat ovat kadonneet mystisesti ja yksi kirjan kantavista juonista onkin selvittää Agnesin perheen salaisuudet. Muitakin salaisuuksia kaupunkiin mahtuu. Lähes kaikki Planktonissa asuvat aikuiset esittävät hienostuneita ja hyvätapaisia kunnon kansalaisia, mutta jokaisella on luurankoja kaapissa. Osalla melko isoja sellaisia. Tarkkanäköinen, pikkuvanha Agnes työntää uteliaan nenänsä joka paikkaan ja selvittää mm. alusvaatekaupan myyjän salaisuuden sekä työntyy Julia-ystävänsä vanhempien avioliiton kulissien taakse. Kirja on hyvin tiivis, melkein liian tiivis. Kymmeneen pieneen tarinaan on koottu paljon yksityiskohtia, joissa olisi varmasti ollut ainesta pidempäänkin juttuun. Toisaalta ...

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivat, että vaihdoin ovelasti Anna Karenina -kesäprojektini nimen syys projektiksi sivupalkissa. Jospa syksy toisi uutta puhtia urakkaan... ;) Päätin myös innostuksissani osallistua Saran aloittamaan Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteeseen , jossa tavoitteena on syyskuun aikana lukea Marcel Proustin kirjoittaman sarjan ensimmäinen osa (ja myöhemmin ehkä jatkaa...). Samalla blogin ulkoasu muuttui syksyiseksi, vaikka elokuu kai teknisesti (?) ottaen kuuluu vielä kesään. Otan kuitenkin jo varaslähdön syksyyn, koska silloin tapahtuu paljon jännittäviä asioita paitsi omassa elämässäni myös kirjamaailmassa syksyn uutuuskirjojen myötä. Keväällä listaamistani kirjoista osa on vielä lukematta, mutta onneksi kirjat eivät lukemalla maailmasta lopu. :) Muissa blogeissa on syksyn odotetuimpien kirjojen listoja jo esitelty ja tässä tulevat allekirjoittaneen syksyn tärpit: Gummerus:  Mike Pohjola : Ihmisen poika (09/2011) - Bongasin Hannan blogista ja kiinno...

Kansi: Sami Saramäki Tasapaino riippuu kaikesta mitä teet. Tuulet ja meret, veden, maan ja valon voimat, kaikki mitä ne ja kaikki mitä eläimet ja kasvit tekevät on oikein ja hyvää. Ne toimivat sopusoinnussa luonnon tasapainon säilyttämiseksi. Pyörremyrskystä ja sinivalaan laulusta kuivan lehden putoamiseen ja sääsken lentoon: kaikki on tasapainossa kokonaisuuden kanssa. Maameren tarinoiden kolmannessa osassa arkkimaagiksi ylennyt Varpushaukka purjehtii vuorostaan länteen, kohti Kaukaisinta rantaa, pyrkiessään selvittämään Maameren hiipuvien taikavoimien salaisuuden. Maagin mukana matkaa Arren, nuori prinssi Enladin maasta. Siinä missä Atuanin holvihaudoissa nähtiin maailma nuoren naisen silmien läpi, Kaukaisimmassa rannassa näkökulma on nuoren pojan. Kaukaisin ranta vaikutti jotenkin unenomaisemmalta ja filosofisemmalta kuin aiemmat kaksi osaa. Päiviä ja viikkoja kestävät purjehdukset antavat Le Guinille oivan tilaisuuden jakaa henkilökohtaiseen uskoonsa, eli taolaisuuteen p...

kansi: Sami Saramäki Meri vilisee haita ja ihmisten silmistä sukeltaa esiin julmuus. Ja siellä missä ihmiset palvovat pahaa ja nöyristelevät pahuuden edessä, siellä paha sikiää. On olemassa paikkoja joissa pahuus tiivistyy, paikkoja jotka kuuluvat kokonaan niille, joita me sanomme Nimettömiksi, Maan Pyhiksi ja Ikivoimiksi, Voimiksi jotka olivat olemassa ennen Valoa: kuoleman, tuhon ja hulluuden Voimiksi... Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden kakkososa oli täysin erilainen kuin ensimmäinen (ja kolmas!). Nyt ollaan Atuanin Holvihautojen Kunnaalla, paikassa jossa jumalattaret palvovat Nimettömiä ja Jumalkuningas hallitsee. Symbolisessa rituaalissa 6-vuotias Tenar-tyttö valitaan Nimettömien uudeksi ylipapittareksi ja hän saa uuden nimen: Arha, eli Uhri. Atuanin kaupungin alla risteilee laaja labyrintti, Nimettömien asuinpaikka ja ylipapittaren valtakunta. Nuori Arha sopeutuu vaikeuksien kautta uuteen rooliinsa. Rasismi ja ennakkoluulot muunmaalaisia kohtaan ovat Holvihautoje...

Heinäkuu oli varsin fantasia- ja utopiaromaanipainotteinen kuukausi. Luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista tosin yksi oli Maameren tarinoiden kolmen ensimmäisen osan yhteispainos. Heinäkuun luetut: Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1: Maameren velho Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret Emile Ajar: Elämä edessäpäin Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 2: Atuanin holvihaudat Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 3: Kaukaisin ranta Näistä ehdottomasti vaikuttavin lukukokemus oli Elämä edessäpäin . Taidan vieläkin olla vähän päähenkilö Momon kerronnan lumoissa... (Nyt vasta tajusin kirjan kannen hienouden! Madame Rosahan se siinä esittää itse taloa, jonka sisältä paljastuu muistojen huoneita...) Fantasiamaailmojen puolella erityisesti Routasisarukset yllätti positiivisesti. Huomasin myös vasta tänään, että Aamulehdessä on ollut juttu kirjabloggaaji...

Kansi: Kosti Antikainen Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin. Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin . Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän i...