Siirry pääsisältöön

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Tilanteen julma turhanpäiväisyys kauhistutti Robbieta. Katsoessaan tyhjään olohuoneeseen hän tunsi itsensä hirvittävän vieraantuneeksi perhe-elämän puitteista: takanreunusta koristavista kehystetyistä valokuvista, tarkasti aidon mahonkijäljitelmäsohvapöydän keskelle asetellusta kakkupaperista, keinonahkasohvasta. Mikään niistä ei tepsinyt. Näitä tavaroita he olivat jossain vaiheessa huijanneet toisensa himoamaan - uskomaan, että ne toisivat heidän perhe-elämäänsä jotakin muutoin saavuttamatonta. Mutta eivät ne olleet, eivät ainakaan Robbielle. Mikään niistä ei ollut tehnyt häntä onnellisemmaksi.

Tätä lukiessa alkoi hirvittää, miten ajankohtaisesta romaanista on kyse. Piti oikein tarkistaa, milloin Helen Walsh on romaaninsa kirjoittanut (2008) ja mihin vuoteen sen alun tapahtumat sijoittuvat (1975). Maahanmuuttajavastaisuus nostaa päätään, rasismista on tullut arkipäivää ja kaiken tämän ohella englantilaisten työläisperheiden nuoret kokeilevat rajojaan Manchesterin vanhassa teollisuuskaupungissa. Kuulostaako tutulta?

Mutta kirjassa ei sentään eletä tätä päivää vaan siis vuotta 1975. Myöhään hyisenä talvi-iltana laulaja Robbie Fitzgerald kiirehtii kotiin heitettyään loistavan pubikeikan. Kotona odottaa nuori vaimo, malesialainen Susheela, sekä pariskunnan pieni poika, Vincent. Robbie ei kuitenkaan ole ainoa, joka on yömyöhään liikkeellä Warringtonin pahamaineisilla kaduilla. Kadunkulmassa seisoskelee skiniporukka, joka saa päähänsä antaa Robbien monikulttuuriselle perheelle hirvittävimmän mahdollisen opetuksen.

Romaanin toisessa osassa eletään vuotta 1981. Koulukiusattu Vincent ja perheen silmäterä, pikku-Ellie, joutuvat seuraamaan voimattomina vierestä, kun perhe hajoaa kahtia. Sheilaksi nimensä muuttanut äiti saa uusia, hienostuneita brittiläisiä ystäviä. Robbie katkeroituu ja etsii lohtua muualta.

Kolmannessa osassa hypätään vuoteen 1989. Estottomat rave-bileet ja huumeiden käyttö on ujuttautunut perheen lasten elämiin. Ellien bilettäessä Vincent etsii seuraa Manchesterin Canal Streetiltä, eli homobaarien reunustamalta kadulta. Äidille ei näistä vapaa-ajanviettotavoista kerrota, kunnes eräänä iltana kaikki menee pieleen...

Vaikka tarina alkaa Robbiesta ja Robbien unelmista ja seuraa tiiviisti Ellien ja Vincentin lapsuutta ja nuoruutta, keskipisteenä on silti aina äiti, Sheila. Vaikka Sheilan maahanmuuttajatausta on ainakin kirjan alussa yksi keskeisistä teemoista, romaani on paljon enemmän kuin tyypillinen 'vaikeuksien-kautta-voittoon' -tyyppinen maahanmuuttajan selviytymistarina. Se on tarina ennen kaikkea perheestä ja sen haavoittuvaisuudesta. Siitä kuinka helposti kaikki voi hajota.

Blogeissa on puhuttu omista kirjallisista maisemista, ja yksi henkilökohtaisia suosikkejani on ehdottomasti Manchesterin kaupunki Englannissa, jonne tämäkin romaani siis pääasiassa sijoittuu. Olen käynyt Manchesterissä useasti ja asunutkin siellä yhden kesän verran, eli kaupunki on jo melko tuttu. Muistoja tuli mieleen erityisesti Rusholmen kaupunginosan kuvauksista romaanissa: Rusholmen pääkatua kuvaillaan Pikku-Intian sykkiväksi valtasuoneksi, jonka kilisevät, kimaltavat rannekorut häviävät helykojuista Bollywood-elokuvien musiikin leijuessa ilmaan kauan kadun vuorovetten mukana, ja jossa näyteikkunoissa ovat esillä jamssit ja säilykkeet ja kumina- ja kurkumapurnukat ja tuoksuvat korianteriniput. Paikalliset kutsuvatkin Rusholmea Curry Mile -nimellä, koska sen katujen varsilta löytyvät parhaat intialaiset, pakistanilaiset, bangladeshilaiset, iranilaiset jne. ravintolat, kahvilat ja leipomot. Tässä joltain reissulta otettu kuva kadun varrelta:

Rusholme 
Toinen henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka on tietenkin romaanin Canal Street, jonka klubimaailman surrealististen mutkien ja kujien sekä tiheän vartalosuman läpi Vincent seikkailee romaanin kolmannessa osassa. Vincentin Canal Street on ihon ja seksin ja huumeiden ja poikien ja loputtomien mahdollisuuksien oravanpyörä. Se päihdyttää häntä. Se ällöttää häntä. Todellisuudessa Canal Street on päiväsaikaan varsin kesyn ja idyllisen näköinen kanaalinvarsikuja (kuten alla olevasta kuvasta näkyy), mutta öisin ja viikonloppuisin on senkin baareissa ja ravintoloissa tullut vietettyä monta iloista iltaa. :) Tosin en usko, että minä ja Vincent oltaisiin eksytty aivan samoihin paikkoihin; Vincent kun keskittyi ennemminkin homobaareihin ja itse pyörin tyttöystäväni kanssa Vanilla-nimisessä paikassa ("where the girls are"). ;)

Canal Street
Mutta jos unohdetaan hullu nuoruus ja keskitytään vielä hetkeksi itse romaaniin, niin ei voi muuta kuin kehua taidokkaasti rakennettu tarinaa. Walsh on jotenkin saanut ympättyä yhteen kirjaan ei vain rasismin aiheuttamat ongelmat vaan myös koulukiusaamisen, huumeet, avio-ongelmat, luokkataistelun, homofobian ja köyhyyden. Ja vaikka romaani käsittelee raskaita ja vaikeita teemoja, Walsh kirjoittaa perheestä niin lämpimästi ja myötätuntoisesti, että lukija ei voi muuta kuin elää mukana. Fitzgeraldin perheen jäsenistä alkaa oikeasti välittää ja haluaa tietää, mitä heille kaikille lopulta käy. Kirjan loppu oli musertava.

Romaanin on lukenut ainakin Anki, Katri ja Magica de Spell.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia. Like. 2009. 375 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Once Upon a Time in England (Likelle miinuksia siitä, että ainakaan oman painokseni sivuilla ei ole mainittu alkuteoksen nimeä lainkaan!)
Suomentaja: Jonna Joskitt

Linkit:
Helen Walsh.co.uk [in English]
Like: Englantilainen tragedia
Like: Helen Walsh

Kommentit

  1. Hauskaa, että luit tämän! Pidin tästä kovasti ja vollotin lopulle kyllä estoitta...

    VastaaPoista
  2. Tämä vaikuttaa siltä, että pitää lukea. Listalle siis!

    VastaaPoista
  3. Oi nyt sentään. Minulla on ollut tämä kirja reilut pari vuotta hyllyssä. Tilasin sen hetken mielijohteesta yhtä työjuttua varten, mutta sitä ei sitten siihen tarvittukaan. Olen meinannut luopuakin välillä kirjasta, kun en ole siitä hirveästi mistään kuullut, ja kansi vaikuttaa jotenkin sellaiselta... en tiedä. Ei minun kirjaltani?

    Mutta arviosi muutti nyt oikeastaan kaiken. Haluan lukea tämän. Heti! Tai ainakin pian! Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. :)

    Ja ai sinä olet asunut Manchesterissa? Minä en ole ikinä käynyt siellä (vaikka mieheni väittää muuta, mutta hän on ollut siellä ihan oikeasti kavereiden eikä minun kanssa), mutta toki se kiinnostaisi Cold Feetin ja monien, monien muiden loistavien brittiläisten tv-sarjojenkin vuoksi. Me asuttiin Birminghamissa, jolla on hölmö maine, mutta joka asuinkaupunkina oli kuitenkin tosi kiva!

    VastaaPoista
  4. Anki, se loppu oli kyllä... niin epäoikeudenmukainen!

    Suketus, kiva että kiinnostuit! Tähän kannattaa kyllä tutustua. :)

    Karoliina, hienoa! Lue ihmeessä! :) Kansi on jotenkin hämäävä, minustakin se on vähän sekavan värinen ja korostaa liikaa tuota maahanmuuttajateemaa. Kirjassa on niin paljon muutakin!

    Minä taas olen kuulemma ollut Birminghamissa joskus lapsena, mutta minulla ei ole siitä juurikaan muistikuvia. :D Manchester oli myös viihtyisä asuinkaupunki - ainakin yhden kesän perusteella - ja tuttuja paikkoja on tosiaan kiva bongailla sinne sijoittuvista tv-sarjoista. Kovin montaa Manchesteriin sijoittuvaa kirjaa ei ole vielä tullut vastaan, ja ehkä senkin takia innostuinkin tästä romaanista niin paljon. ;)

    VastaaPoista
  5. Luin tämän alkukielisenä kolme vuotta sitten ja liikutuin kyyneliin asti (mitä ei tapahdu kovin usein). Myöhemmin ostin myös suomennoksen ja aion lukea senkin vielä joskus. Suomenkielinen nimi on kyllä tyhmä (pitääkö paljastaa jo etukäteen, että huonosti käy?).

    Walshin ensimmäinen kirja Brass (joka sekin on julkaistu suomeksi turhan osoittelevalla nimellä Lutka) on hieno myös. Lisäksi häneltä on juuri ilmestynyt kolmas romaani Go to Sleep, jonka haluaisin saada käsiini.

    VastaaPoista
  6. Minustakin alkuperäinen nimi on paljon parempi. Se kuulostaa sadun alulta ja romaanin alku on vähän kuin satua - hetken. Tässä vaan ei ole sitä 'he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti' -juttua...

    Lutkaa olen joskus kirjastossa selaillut, mutta taisin vieroksua sen nimeä niin paljon, että jäi lainaamatta. :) Kiva tietää, että uutta tuotantoa on myös luvassa!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude