Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Tilanteen julma turhanpäiväisyys kauhistutti Robbieta. Katsoessaan tyhjään olohuoneeseen hän tunsi itsensä hirvittävän vieraantuneeksi perhe-elämän puitteista: takanreunusta koristavista kehystetyistä valokuvista, tarkasti aidon mahonkijäljitelmäsohvapöydän keskelle asetellusta kakkupaperista, keinonahkasohvasta. Mikään niistä ei tepsinyt. Näitä tavaroita he olivat jossain vaiheessa huijanneet toisensa himoamaan - uskomaan, että ne toisivat heidän perhe-elämäänsä jotakin muutoin saavuttamatonta. Mutta eivät ne olleet, eivät ainakaan Robbielle. Mikään niistä ei ollut tehnyt häntä onnellisemmaksi.

Tätä lukiessa alkoi hirvittää, miten ajankohtaisesta romaanista on kyse. Piti oikein tarkistaa, milloin Helen Walsh on romaaninsa kirjoittanut (2008) ja mihin vuoteen sen alun tapahtumat sijoittuvat (1975). Maahanmuuttajavastaisuus nostaa päätään, rasismista on tullut arkipäivää ja kaiken tämän ohella englantilaisten työläisperheiden nuoret kokeilevat rajojaan Manchesterin vanhassa teollisuuskaupungissa. Kuulostaako tutulta?

Mutta kirjassa ei sentään eletä tätä päivää vaan siis vuotta 1975. Myöhään hyisenä talvi-iltana laulaja Robbie Fitzgerald kiirehtii kotiin heitettyään loistavan pubikeikan. Kotona odottaa nuori vaimo, malesialainen Susheela, sekä pariskunnan pieni poika, Vincent. Robbie ei kuitenkaan ole ainoa, joka on yömyöhään liikkeellä Warringtonin pahamaineisilla kaduilla. Kadunkulmassa seisoskelee skiniporukka, joka saa päähänsä antaa Robbien monikulttuuriselle perheelle hirvittävimmän mahdollisen opetuksen.

Romaanin toisessa osassa eletään vuotta 1981. Koulukiusattu Vincent ja perheen silmäterä, pikku-Ellie, joutuvat seuraamaan voimattomina vierestä, kun perhe hajoaa kahtia. Sheilaksi nimensä muuttanut äiti saa uusia, hienostuneita brittiläisiä ystäviä. Robbie katkeroituu ja etsii lohtua muualta.

Kolmannessa osassa hypätään vuoteen 1989. Estottomat rave-bileet ja huumeiden käyttö on ujuttautunut perheen lasten elämiin. Ellien bilettäessä Vincent etsii seuraa Manchesterin Canal Streetiltä, eli homobaarien reunustamalta kadulta. Äidille ei näistä vapaa-ajanviettotavoista kerrota, kunnes eräänä iltana kaikki menee pieleen...

Vaikka tarina alkaa Robbiesta ja Robbien unelmista ja seuraa tiiviisti Ellien ja Vincentin lapsuutta ja nuoruutta, keskipisteenä on silti aina äiti, Sheila. Vaikka Sheilan maahanmuuttajatausta on ainakin kirjan alussa yksi keskeisistä teemoista, romaani on paljon enemmän kuin tyypillinen 'vaikeuksien-kautta-voittoon' -tyyppinen maahanmuuttajan selviytymistarina. Se on tarina ennen kaikkea perheestä ja sen haavoittuvaisuudesta. Siitä kuinka helposti kaikki voi hajota.

Blogeissa on puhuttu omista kirjallisista maisemista, ja yksi henkilökohtaisia suosikkejani on ehdottomasti Manchesterin kaupunki Englannissa, jonne tämäkin romaani siis pääasiassa sijoittuu. Olen käynyt Manchesterissä useasti ja asunutkin siellä yhden kesän verran, eli kaupunki on jo melko tuttu. Muistoja tuli mieleen erityisesti Rusholmen kaupunginosan kuvauksista romaanissa: Rusholmen pääkatua kuvaillaan Pikku-Intian sykkiväksi valtasuoneksi, jonka kilisevät, kimaltavat rannekorut häviävät helykojuista Bollywood-elokuvien musiikin leijuessa ilmaan kauan kadun vuorovetten mukana, ja jossa näyteikkunoissa ovat esillä jamssit ja säilykkeet ja kumina- ja kurkumapurnukat ja tuoksuvat korianteriniput. Paikalliset kutsuvatkin Rusholmea Curry Mile -nimellä, koska sen katujen varsilta löytyvät parhaat intialaiset, pakistanilaiset, bangladeshilaiset, iranilaiset jne. ravintolat, kahvilat ja leipomot. Tässä joltain reissulta otettu kuva kadun varrelta:

Rusholme

 

Toinen henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka on tietenkin romaanin Canal Street, jonka klubimaailman surrealististen mutkien ja kujien sekä tiheän vartalosuman läpi Vincent seikkailee romaanin kolmannessa osassa. Vincentin Canal Street on ihon ja seksin ja huumeiden ja poikien ja loputtomien mahdollisuuksien oravanpyörä. Se päihdyttää häntä. Se ällöttää häntä. Todellisuudessa Canal Street on päiväsaikaan varsin kesyn ja idyllisen näköinen kanaalinvarsikuja (kuten alla olevasta kuvasta näkyy), mutta öisin ja viikonloppuisin on senkin baareissa ja ravintoloissa tullut vietettyä monta iloista iltaa. :) Tosin en usko, että minä ja Vincent oltaisiin eksytty aivan samoihin paikkoihin; Vincent kun keskittyi ennemminkin homobaareihin ja itse pyörin tyttöystäväni kanssa Vanilla-nimisessä paikassa ("where the girls are"). ;)

Canal Street

Mutta jos unohdetaan hullu nuoruus ja keskitytään vielä hetkeksi itse romaaniin, niin ei voi muuta kuin kehua taidokkaasti rakennettu tarinaa. Walsh on jotenkin saanut ympättyä yhteen kirjaan ei vain rasismin aiheuttamat ongelmat vaan myös koulukiusaamisen, huumeet, avio-ongelmat, luokkataistelun, homofobian ja köyhyyden. Ja vaikka romaani käsittelee raskaita ja vaikeita teemoja, Walsh kirjoittaa perheestä niin lämpimästi ja myötätuntoisesti, että lukija ei voi muuta kuin elää mukana. Fitzgeraldin perheen jäsenistä alkaa oikeasti välittää ja haluaa tietää, mitä heille kaikille lopulta käy. Kirjan loppu oli musertava.

Romaanin on lukenut ainakin Anki, Katri ja Magica de Spell.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia. Like. 2009. 375 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Once Upon a Time in England (Likelle miinuksia siitä, että ainakaan oman painokseni sivuilla ei ole mainittu alkuteoksen nimeä lainkaan!)
Suomentaja: Jonna Joskitt

Linkit:
Helen Walsh.co.uk [in English]
Like: Englantilainen tragedia
Like: Helen Walsh