Siirry pääsisältöön

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat

kansi: Sami Saramäki
Meri vilisee haita ja ihmisten silmistä sukeltaa esiin julmuus. Ja siellä missä ihmiset palvovat pahaa ja nöyristelevät pahuuden edessä, siellä paha sikiää. On olemassa paikkoja joissa pahuus tiivistyy, paikkoja jotka kuuluvat kokonaan niille, joita me sanomme Nimettömiksi, Maan Pyhiksi ja Ikivoimiksi, Voimiksi jotka olivat olemassa ennen Valoa: kuoleman, tuhon ja hulluuden Voimiksi...

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden kakkososa oli täysin erilainen kuin ensimmäinen (ja kolmas!). Nyt ollaan Atuanin Holvihautojen Kunnaalla, paikassa jossa jumalattaret palvovat Nimettömiä ja Jumalkuningas hallitsee. Symbolisessa rituaalissa 6-vuotias Tenar-tyttö valitaan Nimettömien uudeksi ylipapittareksi ja hän saa uuden nimen: Arha, eli Uhri. Atuanin kaupungin alla risteilee laaja labyrintti, Nimettömien asuinpaikka ja ylipapittaren valtakunta.

Nuori Arha sopeutuu vaikeuksien kautta uuteen rooliinsa. Rasismi ja ennakkoluulot muunmaalaisia kohtaan ovat Holvihautojen arkipäivää, ja muita uskontoja ja erityisesti taikuutta halveksitaan. Samoin epäluulo miehiä kohtaan elää vahvana naisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Nimettömien palvontaa pidetään ainoana oikeana tapana elää ja Holvihaudat ovat Nimettömien asuinsijana tietenkin maailman itseoikeutettu keskipiste.

Kun koskemattomiin Holvihautoihin murtautuu tunkeilija, muukalainen joka kutsuu itseään Varpushaukaksi ja kertoo etsivänsä Erreth-Akben kadonnutta rengasta, Arha joutuu kyseenalaistamaan uskontonsa ja koko elämäntapansa.

Siinä missä Maameren tarinoiden ensimmäisessä ja kolmannessa osassa kuljetaan pitkiä matkoja meritse ja jopa lentäen, Atuanin holvihaudat sijoittuu lähes kokonaan yhteen eristyneeseen yhteisöön. Suuri osa tarinasta tapahtuu pilkkopimeässä maan alla, ahtaassa ja eksyttävässä labyrinttiverkostossa, joka on samalla kauhistuttavan klaustrofobinen sokkelo ja - erityisesti Arhalle - kodikas ja yksityinen piilopaikka, jonne hän voi vetäytyä pakoon velvollisuuksiaan. Arha oppii tuntemaan labyrintin mutkat ja käytävät ulkomuistista vain tunnustelemalla seinämien ja oviaukkojen sijainteja.

Pidin Atuanin holvihaudoista jopa enemmän kuin Maameren velhosta ja Kaukaisimmasta rannasta - josta edelleenkin lisää myöhemmin (aika harvinaista, että trilogian toinen osa on niistä paras!) En oikein osaa sanoa, mikä tässä viehätti. Ehkä maanalainen labyrintti kirjan tapahtumapaikkana on vain niin erikoinen ratkaisu. Säkkipimeissä sokkeloissa harhailevat henkilöt toivat kirjaan lisäjännitteitä ja lukeminenkin tuntui jotenkin klaustrofobiselta - hyvällä tavalla! :) Minusta Arha oli myös kiinnostavampi ja moniulotteisempi hahmo kuin Ged/Varpushaukka. Samoin Atuanin kulttuuri, uskonto ja yhteiskunta oli huolella rakennettu uskottavaksi kokonaisuudeksi.

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (Maameren tarinat 2). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Tombs of Atuan
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Atuanin holvihaudat

Kommentit

  1. Minä rrrrrakastan tätä kirjaa. Pidän kovasti koko Maameri-sarjasta, mutta Atuanin holvihaudat on aivan lumoava kirja. Tunnelma kirjassa on ihmeellinen: intensiivinen, välillä jopa ahdistava ja kuitenkin myös lämmin ja lohdullinen. Pidän kovasti Le Guinin tavasta käsitellä sellaisia isoja aiheita kuin uskontoa ja sukupuolieroa, ja hänellä on myös jotenkin aivan oma otteensa fantasian ja scifin kirjoittamiseen.

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin erityisesti juuri tästä, ehkä osaksi sen vuoksi että se oli niin erilainen kuin muut sarjan alkupuolen kirjat. Nimenomaan tuo ahdistava tunnelma jäi mieleen ja teki samalla kirjasta hyvän.
    Le Guinin scifituotantoon tutustuminen on minulla vielä edessä. :)

    VastaaPoista
  3. Tämä oli ensimmäinen lukemani Ursula Le Guinin kirja, ja jäin aivan koukkuun. Pakko saada lisää..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi