 |
| kansi: Sami Saramäki |
Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden kakkososa oli täysin erilainen kuin ensimmäinen (ja kolmas!). Nyt ollaan Atuanin Holvihautojen Kunnaalla, paikassa jossa jumalattaret palvovat Nimettömiä ja Jumalkuningas hallitsee. Symbolisessa rituaalissa 6-vuotias Tenar-tyttö valitaan Nimettömien uudeksi ylipapittareksi ja hän saa uuden nimen: Arha, eli Uhri. Atuanin kaupungin alla risteilee laaja labyrintti, Nimettömien asuinpaikka ja ylipapittaren valtakunta.
Nuori Arha sopeutuu vaikeuksien kautta uuteen rooliinsa. Rasismi ja ennakkoluulot muunmaalaisia kohtaan ovat Holvihautojen arkipäivää, ja muita uskontoja ja erityisesti taikuutta halveksitaan. Samoin epäluulo miehiä kohtaan elää vahvana naisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Nimettömien palvontaa pidetään ainoana oikeana tapana elää ja Holvihaudat ovat Nimettömien asuinsijana tietenkin maailman itseoikeutettu keskipiste.
Kun koskemattomiin Holvihautoihin murtautuu tunkeilija, muukalainen joka kutsuu itseään Varpushaukaksi ja kertoo etsivänsä Erreth-Akben kadonnutta rengasta, Arha joutuu kyseenalaistamaan uskontonsa ja koko elämäntapansa.
Siinä missä Maameren tarinoiden ensimmäisessä ja kolmannessa osassa kuljetaan pitkiä matkoja meritse ja jopa lentäen, Atuanin holvihaudat sijoittuu lähes kokonaan yhteen eristyneeseen yhteisöön. Suuri osa tarinasta tapahtuu pilkkopimeässä maan alla, ahtaassa ja eksyttävässä labyrinttiverkostossa, joka on samalla kauhistuttavan klaustrofobinen sokkelo ja - erityisesti Arhalle - kodikas ja yksityinen piilopaikka, jonne hän voi vetäytyä pakoon velvollisuuksiaan. Arha oppii tuntemaan labyrintin mutkat ja käytävät ulkomuistista vain tunnustelemalla seinämien ja oviaukkojen sijainteja.
Pidin Atuanin holvihaudoista jopa enemmän kuin Maameren velhosta ja Kaukaisimmasta rannasta - josta edelleenkin lisää myöhemmin (aika harvinaista, että trilogian toinen osa on niistä paras!) En oikein osaa sanoa, mikä tässä viehätti. Ehkä maanalainen labyrintti kirjan tapahtumapaikkana on vain niin erikoinen ratkaisu. Säkkipimeissä sokkeloissa harhailevat henkilöt toivat kirjaan lisäjännitteitä ja lukeminenkin tuntui jotenkin klaustrofobiselta - hyvällä tavalla! :) Minusta Arha oli myös kiinnostavampi ja moniulotteisempi hahmo kuin Ged/Varpushaukka. Samoin Atuanin kulttuuri, uskonto ja yhteiskunta oli huolella rakennettu uskottavaksi kokonaisuudeksi.
Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (Maameren tarinat 2). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Tombs of Atuan
Suomentaja: Kristiina Rikman
Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Atuanin holvihaudat
Minä rrrrrakastan tätä kirjaa. Pidän kovasti koko Maameri-sarjasta, mutta Atuanin holvihaudat on aivan lumoava kirja. Tunnelma kirjassa on ihmeellinen: intensiivinen, välillä jopa ahdistava ja kuitenkin myös lämmin ja lohdullinen. Pidän kovasti Le Guinin tavasta käsitellä sellaisia isoja aiheita kuin uskontoa ja sukupuolieroa, ja hänellä on myös jotenkin aivan oma otteensa fantasian ja scifin kirjoittamiseen.
VastaaPoistaMinäkin pidin erityisesti juuri tästä, ehkä osaksi sen vuoksi että se oli niin erilainen kuin muut sarjan alkupuolen kirjat. Nimenomaan tuo ahdistava tunnelma jäi mieleen ja teki samalla kirjasta hyvän.
VastaaPoistaLe Guinin scifituotantoon tutustuminen on minulla vielä edessä. :)
Tämä oli ensimmäinen lukemani Ursula Le Guinin kirja, ja jäin aivan koukkuun. Pakko saada lisää..
VastaaPoista