Siirry pääsisältöön

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Tämä on ensimmäinen keittokirja, josta kirjoitan blogiini. Keittokirjojen vähäinen edustus ei suinkaan johdu siitä, ettenkö käyttäisi niitä. Päinvastoin: en osaa valmistaa edes pizzapohjaa ilman reseptiä! Olen ruuanvalmistuksessa melkoinen tumpelo, joten kokkailen aika harvoin enkä yleensä silloinkaan uskalla kokeilla mitään uutta. ;)

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on kuitenkin niin loistava kirja, että sitä täytyy hehkuttaa täälläkin. Keittokirja kannustaa suosimaan kausiruokaa - eli niitä raaka-aineita ja sesonkituotteita, jotka ovat kaikista ilmastoystävällisimpiä ja eettisimpiä valintoja tiettynä vuodenaikana. Kesällä siis suositaan kotimaisia kasviksia ja juureksia, syksyllä siirrytään käyttämään enemmän marjoja ja sieniä jne.

Kirjan alussa on kattava tietoisku elintarviketuotannon ja erilaisten ruokien ja raaka-aineiden hiilidioksidipäästöistä. Näitä oli ihan mielenkiintoista verrata ja peilata omiin valintoihin lähikaupassa. Esim. onko ympäristöystävällisempää ostaa talvisaikaan lämmitetyssä kasvihuoneessa kasvatettua kotimaista kurkkua vai sitä Espanjasta asti rahdattua avomaankurkkua? (Vastaus: sitä jälkimmäistä).

Paras keino todeta keittokirja toimivaksi on tietenkin testata sen reseptejä käytännössä. Niinpä päätin kokkailla illalliseksi seuraavaa:

Kesäkurpitsafrittata (neljälle)

1 kesäkurpitsa
6 kananmunaa
3/4 dl soijamaitoa
2 valkosipulinkynttä
1/2 dl silputtua persiljaa tai basilikaa
1/2 tl mustapippuria
3/4 tl suolaa
1/2 dl oliiviöljyä paistamiseen

Raasta kesäkurpitsa ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista kesäkurpitsaa, valkosipulia, suolaa ja mustapippuria pannulla öljyssä muutama minuutti ja anna seoksen jäähtyä hetki.


Sekoita rikotut kananmunat, soijamaito, yrtit ja kesäkurpitsaraaste keskenään.

Soijamaidon korvasi tavallinen luomukevytmaito. Yrtit koostuivat sekä tuoreesta persiljasta että kuivatusta basilikasta.

Paista seoksesta pikkumunakkaita lettupannulla. Voit paistaa myös yhden suuren munakkaan.

Ei mitään pikkumunakkaita, suuri munakas sen olla pitää!


Ja kuinkas sitten kävikään? Suuruudenhulluus kostautui siinä vaiheessa, kun jättiläismunakas piti kääntää ja se hieman kärsi ja kärähti (ja osa tippui lattialle) siinä hötinässä:



Toim. huom. Se, että allekirjoittanut on avuton kokki ja että lopputulos saattaa näyttää vähemmän herkulliselta, ei tietenkään vähennä Kausiruoka-kirjan ansioita tippaakaan! :) Sitä paitsi munakas maistui oikein hyvältä. Yleisen mielipiteen mukaan mausteita olisi voinut olla enemmänkin. Seuraavalla kerralla voisi lisätä esim. tuoretta chiliä...

Kausiruoka-kirjasta on pitänyt myös Karoliina ja sen herkkuja on soveltanut (toivottavasti suuremmalla menestyksellä) myös marjis.

Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja, Anna Talasniemi: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. Teos. 2011. 276 sivua.

Teos: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Kommentit

  1. Hehee, olipa ihana kirjoitus. Tykkään tosi paljon tällaisista aidoista kokkauskokeiluista kävi ruoan kanssa siten miten vaan. Uskon että oli hyvää! Enkä mä ole koskaan saanut munakasta pysymään kasassa. :D

    VastaaPoista
  2. Ah, ihana kirja!!

    Ja hei, ainakaan minä en koskaan käännä munakasta. Sehän on aivan tuhoon tuomittu yritys. :) Antaa vain päällispuolen hyytyä samalla kun nostelee reunoja vähän, etteivät ne kärtsää. Better luck next time! <3

    VastaaPoista
  3. Hauska postaus! Sinä sentään ehdit tehdä noita kirjojen juttuja, mikä tekee kaikesta kuin elävämpää.

    En ole kovasti kesäkurpitsan ystävä, vaan suosin siinä kohtaa munakoisoa, mutta näin raasteena ja joukossa, saattaisi maistuakin.

    VastaaPoista
  4. marjis, kiitos! Ehkä olin vähän turhan itsekriittinen... :)

    Karoliina, minä käytän yleensä sellaista epämääräistä lautastekniikkaa (munakas lautaselle ja siitä kippaus nurin takaisin pannulle). Se on yleensä toiminut, mutta tämän munakkaan kohdalla olisi selvästikin pitänyt vain odotella kiltisti sitä hyytymistä.

    Leena, kiitos! Munakoiso saattaisi kyllä maistua tässä ihan yhtä lailla. Ei kun vain soveltamaan! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi