Siirry pääsisältöön

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust

There are many ways of loving India, many things to love her for - the scenery, the history, the poetry, the music, and indeed the physical beauty of the men and women - but all, said the Major, are dangerous for the European who allows himself to love too much. India always, he said, finds out the weak spot and presses on it.

I read Heat and Dust for my Booker challenge; the novel won the Booker Prize in 1975. It seems like a very typical Booker winner: a critical portrayal of the British Empire, race and Englishness.

It was strange reading this book, because it took quite a long time for me to find out or decide whether the main character and narrator of the novel was a man or woman. Although I don't know why that is so important to know... :) The narrator's name is never mentioned and she (yes, it turns out that she is a she) doesn't tell much about herself - at first. Also, after I finished reading the book and googled Ruth Prawer Jhabvala, I was astonished to find out that she is not an Indian author (which I stupidly assumed from her name and the fact that the novel is set in India), but a German-born British author (who has lived in India). So all in all, this novel certainly caused a lot of gender/nationality confusion. :)

I don't remember the last time I've enjoyed the way a story unfolds as much as I did when I read this. The novel contains two parallel storylines that alternate within the narrative. The un-named narrator, a young English woman, travels to India in the 1970s (the present of the novel) in search of the true story of her great-aunt Olivia. The parallel narrative naturally tells the story of Olivia, wife of an English civil servant in India in 1923. We learn on page 2 that Olivia has caused a scandal in her time by eloping with an Indian prince. The reasons behind this elopement are quietly and subtly revealed during the course of the novel.

The structure of the novel is somehow magical. The present and the past, the narrator and Olivia, India during the British Empire and India in the 1970s, are all intertwined together in a colourful mix of memories. The character of Olivia fascinates the narrator (and the reader!) who is struggling to understand Olivia's choice to leave her husband and live with Nawab, an impulsive Indian royal with an extravagant lifestyle. Meanwhile, the narrator begins to find herself deeper immersed in the culture of India - loving and hating it at the same time.

The novel reminded me of George Orwell's Burmese Days, which also describes the last days of the British Empire - in Burma, which was then part of India. Burmese Days also has characters like Major Minnies in the quote above, who sacrifice their entire lives for the British Raj in India, but who never allow themselves to forget the social and cultural gap between themselves and the "others", i.e. the natives: He who loved India so much, knew her so well, chose to spend the end of his days here! But she always remained for him an opponent, even sometimes an enemy, to be guarded and if necessary fought against from without and, especially, from within: from within one's own being.

Then there are Indians, like Nawab, who are highly educated, cultured and rich, but who can never hope to be treated as equals when socialising with the British in their own country. And finally, there are those stuck in-between: like Olivia, who cannot understand the other Brits' need to draw clear boundaries between themselves and the locals.

This was a surprising novel, much better than I expected. Highly recommended for anyone interested in the British Empire and its aftermath in India.

... and in Finnish: Kirja on suomennettu nimellä Kuumuus ja kiihko, mikä saa sen kuulostamaan lähinnä romanttiselta hömpältä. :) Rakkaus ja romantiikka eivät minusta olleet kirjan kantavia teemoja millään tavalla, joten siinäkin mielessä suomenkielinen nimi on aika harhaanjohtava.

Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust. John Murray. 1975. 181 pages.

Wikipedia: Heat and Dust
Wikipedia: Ruth Prawer Jhabvala

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi