Siirry pääsisältöön

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Onko mahdollista, että hän todella on Jumalan poika? Jos Jumala on olemassa, niin se on mahdollista. Jos ei ole, se ei ole mahdollista. Vai onko...? Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin mikä on se Jumala, josta puhumme? Pelkkä käsite? Satuhahmo, jota monet pitävät totena. Voiko sellaisen poika olla?

Näin pohdiskelee Julius Sariola, joka on pienenä poikana kokenut ihmepelastumisen: hän on pudonnut puusta, mutta selviytynyt hengissä oksaan tarttuvan kengän ansiosta. Syvästi uskonnollisessa perheessä kasvava Julius saa äidiltään kuulla, että suojelusenkeli pelasti hänet. Julius itse päättelee pelastuneensa, koska Jumalalla on hänen varalleen suuria suunnitelmia: ehkä hän on jopa Jeesuksen toinen tuleminen!

Mike Pohjolan Ihmisen poika on hirmuinen tiiliskivieepos, jonka kuitenkin ahmaisin alle viikossa. Vaikka oma lapsuuteni ei sijoittunutkaan 1970-luvulle, kuka tahansa pari vuosikymmentä sitten nörttiteinivaiheen läpikäynyt löytää kirjasta paljon tuttua: ensimmäiset tietokonepelit, Dungeons & Dragons, larppaus, Star Trek, Lovecraft ja Tolkien saavat kaikki osansa Juliuksen lapsuudessa.

Juliuksen nuoruusvuosiin ja aikuisuuteen sekoittuu turkulaisten kunnallispoliitikkojen ja kirkon korruptio. Romaanin värikkäästä, Turun murretta puhuvasta henkilökaartista löytyy punkkareita, gootteja, hippejä kommuuneineen, anorektisia haltianeitoja, runoilijoita ja taiteilijoita, idealisteja ja hermafrodiitteja. Juliuksen kanssa käydään Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, vallataan vanhoja puutaloja Turussa ja piirrellään tageja turkulaisiin seiniin...

Minulle tuli romaanista välillä mieleen Jeffrey Eugenidesin Middlesex, joka on myös vuosikymmenten läpi vilistämä sukupolvi-/aikalaisromaani identiteettiään etsivästä henkilöstä - tosin Yhdysvalloissa. Myös Ihmisen poika on aivan mahtava sukupolvieepos, joka toimisi varsin hyvin ilman tuota mainostajien mukaan ymppäämää sanaa omaelämäkerrallinen.

Juliuksen tarina viihdytti kuten hyvän lukuromaanin kuuluukin. Ainoa asia kirjassa, joka aiheutti lievää ärtymystä, oli se, että Pohjola on kirjoittanut tarinalle kolme vaihtoehtoista loppua. Lukija ohjataan valitsemaan itse näistä omansa, henkilökohtaisen maailmankatsomuksensa perusteella: skeptisille agnostikoille on yksi, jyrkille ateisteille toinen ja yliluonnolliseen uskoville kolmas loppuratkaisu.

Tietenkin pläräilin kirjaa edestakaisin ja luin lopulta ne kaikki kolme. :) Mutta täytyy sanoa, että ensin lukemani - siis se, joka ilmeisesti vastaa omaa uskomusmaailmaani - oli ehdottomasti paras ja kaikin puolin tyydyttävin vaihtoehto! ;)

Mike Pohjola: Ihmisen poika. Gummerus. 2011. 607 sivua.

Gummerus: Ihmisen poika
Kiiltomato/Otto Lappalainen: "Taistelua sieluista Turun kaupunkimaisemassa"
Parnasson kritiikit: "Nasaretin mies marssii Turkuun"
HS kirjat: "Parantaako Jeesus Turun taudin?"

Kommentit

  1. Minäkin viihdyin kirjan parissa, vaikka pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Pohjola osaa kuvailla hyvin mitä erilaisempia asioita ja uskonnon ja politiikan sotkeminen vetoaa minuun oikeastaan aina.

    Olen samaa mieltä vaihtoehtoisista lopuista. Toki niiden käyttö tukee Pohjolan kirjan ideaa, mutta nyt ne ovat menneet mielessäni sekaisin enkä tiedä, miten kirja "loppui". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin loppuratkaisut menivät lopulta sekaisin päässä, vaikka kyllä se ensimmäisenä luettu tuntui siltä "oikeimmalta" vaihtoehdolta. :) Saa nähdä, miten tulevassa leffassa on ratkaistu tuo useamman lopun ongelma.

      Poista
  2. Hyvä että en ollut ainoa, joka ei oikein pitänyt kolmen lopun ideasta. Minäkin pläräilin toki kaikki loput läpi, mutta mukavampi kuva romaanista olisi jäänyt, jos kirjoittaja itse olisi lopuista yhden valinnut.

    Muuten pidin tästä kyllä paljon, ja vaikka itsekin olen ennemmin 90-luvun lapsi, oli tässä silti mukana paljon tuttuja elementtejä. Puhumattakaan Turun politiikasta, joka tuntuu edelleen nykypäivänä hyvin samanlaiselta kuin Sariolan aikoihin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, voin hyvin kuvitella, että Turun ja useamman muunkin suomalaisen kaupungin kunnallispolitiikkaan mahtuu monia samanlaisia epämääräisiä tyyppejä kuin tässä kirjassa. :D

      Poista
  3. Eivät olleet vaihtoehtoiset loput minunkaan mieleeni. Muuten kirja kyllä menetteli, eikä tiiliskiveyskään ahdistanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli selvästi niitä helpommin lähestyttäviä tiiliskiviä. ;)

      Poista
  4. Mun mielestä loppujen vaihtoehtoisuus oli hauska idea. Ei pelkästään siksi, että se tuki kirjan elämäkerrallisia teemoja, vaan myös siksi, että ne herättivät mielestäni mielenkiintoisia kysymyksiä, lähtien siitä, että miksi minä pidän juuri tästä lopusta (mäkin luin ne kaikki)ja päätyen loppushoppailuilmiön filosofisten sfäärien pohdintaan. Mullakin ovat ne loput menneet iloisesti sekaisin ajan kanssa, ja sekin pohdituttaa positiivisessa mielessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että useammat loppuratkaisut jotenkin sopivat kirjan teemoihin ja tyyliin - esim. siihen, että Julius & co. lukivat itsekin tarinoita, joissa oli vaihtoehtoisia juonia, joista lukijan piti itse valita sopiva. Ja onhan usemmassa lopussa sekin hyvä puoli, että ne nimenomaan rohkaisevat lukijaa käyttämään omia aivonystyröitään ja mielikuvitustaan, kun eri vaihtoehtoja ja niiden herättämiä kysymyksiä pääsee pohtimaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude