Siirry pääsisältöön

John Irving: The Cider House Rules

And when the war was over, and Wilbur Larch came home to St. Cloud's, Nurse Edna and Nurse Angela were already familiar with the proper language for the work of St. Cloud's - the Lord's work and the Devil's work, they called it, just to keep it straight between themselves which operation was being performed when. Wilbur Larch went along with it - it was useful language - but both nurses were in agreement with Larch: that it was all the Lord's work that they were performing.

I started reading this in Finnish, but after four chapters I decided to switch to the original English version, because some of the translated words seemed strange and the dialogue was awkward in Finnish. I'm glad I switched, because the book was much "smoother" to read in English and none of the idiosyncrasies of American culture in rural Maine in the early 20th century were lost in translation.

The Cider House Rules is a big book in many ways. It's thick and the complex plot with tens of characters spans over several decades. Many themes and topics have been crammed into the novel, but the main one is probably the right of a woman to decide whether or not she has her baby, i.e. the controversial topic of abortion.

The main character, Homer Wells, is born in the remote orphanage of St. Cloud's, somewhere in Maine. The orphanage is run by Dr. Wilbur Larch, a loving, eccentric, passionate doctor with a hopeless addition to ether. Homer Wells is the only orphan who never manages to find an adoptive home - he is "the boy who belongs to St. Cloud's" - always returning to the orphanage after unsuccessful adoption attempts. St. Cloud's remains his home and Dr. Larch becomes his father-figure/teacher as he teaches Homer the secrets of what is known as "the Lord's work" and "the Devil's work", i.e. birthing and performing abortions.

When he grows up, Homer is whisked away from the orphanage by Candy and Wally, a rich and lively couple his own age. He helps out at their apple farm, getting to know the workers and villagers, as well as the rest of the family. The three characters have a strangely interconnected relationship that does not go unaffected by World War I.

As I said, this novel is immense and near-impossible to try to sum up in a few words. Irving has done a huge amount of background research (also shown in the extensive author's notes at the end of the novel, explaining medical procedures and sources). Just like The World According to Garp, this book is easy and enjoyable to read and the characters will stay with you for a long time.

The novel has also been adapted into a successful film, directed by Lasse Hallström.

John Irving: The Cider House Rules. Black Swan. 1985.

John-Irving.com
BookReporter: The Cider House Rules
Wikipedia: The Cider House Rules

Kommentit

  1. Löysin blogisi vasta nyt. Oman elämänsä sankari on suosikkikirjani Irvingin kirjoista Kaikki isäni hotellien ohella. Olen ollut Irving-fani jo noin 20 vuoden ajan ;)

    Kuvailit hyvin, miten Irvingin romaaneja on vaikea selostaa/summata, mutta kuinka ne ovat samaan aikaan helppoja, jopa viihdyttäviä lukea. Tästä viihdyttävyyden ja älykkyyden välisestä maastosta muodostuu juuri se, mikä Irvingissä minua kiehtoo.

    VastaaPoista
  2. Kiva kun löysit tänne! Olen itsekin vasta viime aikoina käynyt piipahtelemassa sinun blogissasi säännöllisemmin. :)

    Tuntui tosiaan siltä, että en osaa kuvailla tätä romaania mitenkään (lykkäsin arvionkin kirjoittamista viikolla) - samoin kävi Garpin maailman kanssa. Irvingin kirjoissa on jotenkin niin paljon asiaa kompaktissa paketissa, ettei tiedä, mistä vyyhtiä lähtisi purkamaan. Mutta pääasia on, että niiden lukeminen on parasta mahdollista ajanvietettä! :)

    VastaaPoista
  3. Minulta jäi viime vuonna kesken Kunnes löydän sinut, ja sen jälkeen päätin pitää jälleen taukoa kirjailijasta. Olen kuitenkin hieman kaivannut Irvingiä, joten pistänpä tämän lukulistalle :)

    Ja yhdyn tuohon, ettei Irving romaaneja voi kuvata muutamalla sanalla! Ne ovat niin täynnä yksityiskohtia, pieniä tarinoita ja kuitenkin sujuvaa luettavaa :) Kaikki isäni hotellit on minunkin suokkari-Irvingini ja se pitäisi lukea taas joku päivä uudestaan.

    VastaaPoista
  4. Mun Irving-kokemukset on peräisin teinivuosilta, jolloin luin Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailman. Tykkäsin kyllä silloin kovasti. Mitenkähän nyt kävisi jos lukisi?

    Nostat esille tärkeän asian: englanninkielisten romaanien suomennoksen laadun. Suomessa porukka alkaa olla tässäkin asiassa kahtiajakautunutta. Edelleen on paljon niitä, joiden kielitaito ei riitä romaanien lukemiseen vieraalla kielellä. Samaan aikaan on paljon meitä, jotka osaamme englantia niin hyvin, että voimme lukea romaanit alkukielellä ja saavuttaa riittävän hyvän lukunautinnon.

    Tämän pitäisi teoriassa pistää painetta kustantamoille kohottaa suomennosten laatua. Vanhoissa suomennoksissa on paljon kamaa, joka vaatisi läpikäymistä ja korjaamista. Mutta sehän maksaisi rahaa, ja mahtavatko kustantamot nykyään tällaiseen "näkymättömään" kulttuurityöhön panostaa? Taitaa olla houkuttelevampaa käyttää nekin rahat vaikka markkinointiin.

    Uusissakin suomennoksissa on usein luvattoman paljon heikkouksia. Tiedän toki, että suomentajat ovat köyhyysloukussa, palkkiot ovat pieniä - mutta silti kirjojen käännättäminen on kustantajalle iso menoerä.

    Mutta en minäkään enää välitä lukea heikkolaatuisia suomennoksia, mikäli on mahdollista lukea kirja hyvällä alkukielellä. Toki luen vieläkin paljon englanninkielestä suomennettuja kirjoja. Mutta käännösvirheet häiritsevät.

    Minulle Kuin surmaisi satakielen eli To Kill A Mockingbird on ollut yksi niistä kirjoista, joita en kerta kaikkiaan viitsinyt lukea suomeksi käännöksen heikkouden vuoksi. Luin sen englanniksi, ja lukukokemus oli hieno.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi