Siirry pääsisältöön

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

- Onksteilläkaikkiokei? joku kysyi.
Nostin katseeni hiekasta, jonka jäyhän muotokirjon tarkasteluun tajusin samassa keskittyneeni jo tovin pitääkseni ajatukset poissa heikosta olosta. Edessä seisoi kaksi ylimeikattua ja alipuettua teinityttöä joista jäi päällimmäiseksi mieleen tyyntä merenpintaa vasten piirtyvä mieletön vaaleanpunaisuus.

Finlandia-palkittu Nenäpäivä on ensimmäinen Mikko Rimmisen romaani, jonka olen lukenut. Ihastuin heti kirjan alkupuolella sen värikkääseen kieleen, josta ei uudissanoja ja yllättäviä adjektiiveja puutu. Suomen kieltä väännellään ja käännellään; tuntuu kuin Rimminen yrittäisi varta vasten löytää kielen uudistusvoiman rajat. Taituruutta on sekin, että uudissanat eivät olleet oikeastaan koskaan sellaisia, ettei niiden merkitystä olisi viimeistään kontekstista ymmärtänyt.

Mutta, mutta... Kirjasta jäi jälkeenpäin jotenkin semmoinen olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Vaikka kieli oli rikasta, runsasta, pursuilevaa ja hersyvän hauskaa, niin itse juoni jäi lopulta jotenkin vaisuksi ja mitäänsanomattomaksi. Toisaalta Hesarin arviossakin huomautetaan, että teoksen voima on sen tyylissä ja muuten "se on vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta." Jotkut varmaan tykkää, toiset ei...

Yksinäinen, keski-ikäinen Irma tekeytyy Taloustutkimuksen gallup-kyselijäksi ja haahuilee ympäri Hakaniemeä ja erityisesti Keravaa, soitellen ihmisten ovikelloja. Monet ottavat Irman vastaan; erään Irjan kanssa hän ehtii melkein ystävystyäkin. Sympaattisin haastateltava on talonmies Virtanen, joka ei ole talonmies lainkaan. Moni kysyy Irmalta matkan varrella "onksteilläkaikkiokei?" - ja ilmiselvästi Irmalla ei ole kaikki okei, mutta Irma ei ala itseään sen kummemmin surkuttelemaan.

Juha Siro kirjoitti taannoin blogissaan hauskan pohdinnan siitä, kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli kuuluisi, jos siitä leffa joskus tehtäisiin. Irmahan on tavallaan Suomen Mr. Bean, nolojen tilanteiden nainen parhaimmillaan. Toisaalta en usko, että kirjasta saisi kovin vetävää leffaa, koska kirjan paras puoli - eli kieli ja tyyli - jäisi pakostakin osittain pois.

Toisaalta Irman mietteiden yksityiskohtainen, tajunnanvirtamainen seuraaminen kävi välillä jotenkin puuduttavaksi. Irman saamattomuus ja avuttomuus jopa ärsytti minua. Kirja on silti hyvä kuvaus yksinäisyyden lohduttomuudesta ja elämän päämäärättömyydestä. Lukemisen arvoinen kyllä, mutta ei mielestäni mitenkään häikäisevän hyvä - nerokasta kielenkäyttöä lukuun ottamatta.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos. 2010.

Linkit:
Teos: Nenäpäivä
Teos: Mikko Rimminen
HS Kirjat: "Älykäs Irma etsii ystävää"
Kirjavinkit.fi: Nenäpäivä
Juha Siron blogi: "Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?"

Kommentit

  1. Minä en innostunut edes kielestä. Tämä kirja oli minulle suuri pettymys viime vuonna:/

    VastaaPoista
  2. Minä tykkäsin kovasti kielestä, siitä miten arkipäiväisiä ilmiöitä kuvattiin uusin tavoin. Valitettavasti kirja jäi kuitenkin kesken, koska Irman haahuilut eivät jaksaneet kiinnostaa loppuun asti. Sinänsä tärkeä aihe, vanhusten yksinäisyys, mutta lukujonossa olevat toiset kirjat kiinnostivat tällä kertaa enemmän.

    VastaaPoista
  3. Heitin sinulle 7 asiaa tunnustettavaksi. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude