Siirry pääsisältöön

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...]

Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan. Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa.

Tyyli tuntui heti alusta lähtien pelottavan tutulta: samat ylipitkät lauseet (yllä oleva sitaattikin on osa virkettä, joka alkaa puolta sivua aiemmin ja loppuu vasta n. sivua myöhemmin); asioiden kiireetön, perinpohjainen pohdiskelu sekä putkeen kirjoitettu dialogi, jota piti välillä sahata eestaas, jotta löysi jotain vihjettä siitä, kuka puhui. Mutta tällä kertaa tyyli ei jostain syystä haitannut vaan ahmin romaania vauhdilla sen puoleenväliin asti. Sitten iski jonkinlainen suvantovaihe, joka taas vaihtui hurjaksi loppukiriksi romaanin lähestyessä jännittävää loppuaan.

Romaanin juoni on kerrottu vähän liiankin tarkkaan kannen liepeessä; onkohan sen kirjoittajalle tullut hätä keksiä kerrottavaa, kun romaanissa tapahtuu niin kovin vähän? :) Luolassa seurataan pienen käsityöläisperheen arkea jossain määrittelemättömässä paikassa, määrittelemättömässä ajassa. Perheen isä, Cipriano Algor, on yrittäjä ja savenvalaja. Hänen tyttärensä Marta auttaa isää savipajassa, ja Martan mies, Ciprianon vävy Marçal, työskentelee läheisessä Keskuksessa vartijana.

Keskus on suuri ja ihmeellinen rakennus, oma maailmansa, johon pääsevät asumaan vain harvat ja valitut. Keskukseen päästyään heidän ei tarvitsekaan enää poistua sieltä; valtavassa kompleksissa on nimittäin kaikkea mahdollista kaupoista, ravintoloista, puistoista ja kahviloista aina tekojärviin, Egyptin pyramideihin, Kiinan muuriin, Taj Mahaliin, simuloituihin sadekuuroihin, golfkenttiin, sairaaloihin ja krematorioihin asti. Keskus on kuin Disneyland, mutta koko elämän kattavana versiona!

Ciprianon perheyritys kokee kovan iskun, kun Keskus ilmoittaa, että perheen valmistamat saviastiat korvataan muoviastioilla, eikä Keskukselta enää tule uusia tilauksia. Yrittäjähenkisinä ja luovina ihmisinä perhe päättää uudistaa yrityskonseptinsa ja valmistaa jotain muuta, jota Keskus voisi ostaa: savinukkeja. Pian Keskus tekeekin tilauksen ja nukkien valaminen, polttaminen ja maalaaminen voi alkaa.

Uurastuksen jälkeen paljastuu, että nukeilla ei olekaan Keskuksen asukkaiden keskuudessa tarpeeksi kysyntää ja tarjous peruuntuu. Samoihin aikoihin Marçal saa ylennyksen ja sen myötä oikeuden asua Keskuksessa vaimonsa ja appensa kanssa. Edessä on muutto uuteen kotiin, mutta Keskuksessa odottaa vähemmän miellyttävä yllätys... Viimeistään lopussa käy ilmi, että romaanissa on kyse Platonin kuuluisasta luolavertauksesta.

Juha Haataja kirjoittaa blogissaan, että Saramagon Luolassa ja Antti Hyryn Uunissa on jotain samaa. Uunia en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että siinä kuvaillaan uunin rakentamista antaumuksellisesti ja yksityiskohtaisesti - aivan kuten Luolassa kerrotaan savenvalannasta. Saramago myös kuvailee perheen arkisia murheita hellästi ja lämpimästi, ja perheen Löydökki-nimisen koirankin ajatukset on kerrottu tarkkaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka - kuten minä - pelkäävät Saramagoa aivan turhaan! :)

José Saramago: Luola. Tammi. 2003.
Portugalinkielinen alkuteos: A Caverna
Suomentaja: Erkki Kirjalainen

Kirja.fi: José Saramago
Wikipedia: José Saramago

Kommentit

  1. Olen lukenut Saramgolta joitakin kirjoja ja pitänyt kovasti. Hyryä en sen sijaan saa luetuksi.

    Saramagolla hienoa on mielestäni rytmi. Tyyli vaatii kyllä keskittymistä.

    Eniten olen pitänyt kirjoista Kertomus sokeudesta ja Oikukas kuolema.

    VastaaPoista
  2. Mä taas hurahdin Toiseen minään heti ensiriveiltä! :) Kyllähän se tyyli ensin vaati totuttelua että sai jotain tolkkua, mutta tykkäsin silti todella paljon alusta asti.

    Sen jälkeen olen lukenut Kertomus sokeudesta -kirjan ja pidin paljon siitäkin, pitäisikin lukea taas jotain Saramagoa!

    VastaaPoista
  3. Minäkin uskallan varmaan tarttua jatkossa Saramagoon helpommin, kun pääsin yli tyylin vaikeudesta. Toinen minä ei jostain syystä vieläkään innosta, mutta Kertomus sokeudesta voisi ainakin juonikuvauksen perusteella olla mielenkiintoinen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude