Siirry pääsisältöön

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto

Ksenja oli hänen ystävänsä. Ainoa ystävänsä. Kaikkein läheisin, hänen elämänsä vaikuttaja. Kävellessään kadun tungoksessa ripeästi korkojaan kopautellen Ethel matki Ksenjaa. Ksenjaa joka teki päätöksiä. Joka taisteli elääkseen. Ksenjaa joka pystyi nauramaan kaikelle, pilkkaamaan kaikkia. Kaukaa tullutta Ksenjaa, joka oli päättänyt onnistua elämässään.

Kiirettä on pitänyt ja blogikin on ollut kiltisti hiljaa jo yli viikon päivät. Lukujumi on iskenyt, enkä ole oikein saanut mitään luettuakaan. Nobelisti Le Clézion Alkusoitto sentään hurahti ohi muutamassa päivässä, kun nyt vihdoin kirjaan tartuin, mutta siitäkin jäi jotenkin hajuton ja mauton mielikuva.

Petri Immonen esitteli Alkusoittoa pari päivää sitten Hesarissa viikon pokkarina. Olen Immosen kanssa melko pitkälti samaa mieltä: Alkusoittoa vaivaa jonkinlainen pintapuolisuus, raakilemaisuus ja irralliseksi jäävät elementit.

Ranskalainen Le Clézio kertoo äitinsä Ethelin nuoruudesta toisen maailmansodan kynnyksellä. Ethelin elämään kuuluvat köyhä, mutta kunnianhimoinen venäläinen ystävätär Ksenja, riitelevät porvarisvanhemmat ja maailmanmatkaaja-setä. Pariisilaisessa salongissa käytyjä poliittisia keskusteluja Ethel kirjaa orjallisen tunnollisesti ylös päiväkirjaansa. Sodan alettua ja perheen taloudellisen tilanteen romahdettua Ethel päätyy vanhempiensa kanssa Nizzaan, jossa pakolaiset joutuvat syömään jopa hiiriä ja rottia pitääkseen nälän loitolla.

En päässyt tähän kirjaan sisälle, en niin millään. Tapahtumat hyppelivät jotenkin irrallisina ympäriinsä ja aina, kun kiinnostuin hetkeksi jostain henkilöstä tai juonenpätkästä, niin se jo kohta unohdettiin eikä siihen enää palattu myöhemmin. Välillä huomasin, että olin "lukenut" useita lauseita keskittymättä niihin lainkaan, vaan mietin lukiessani ihan muita asioita. Ja tästä keskittymiskyvyn puutteesta syytän armottomasti tökkivää kerrontaa ja etäiseksi jääviä henkilöitä, en suinkaan itseäni. ;) Romaanin loppu on kummallisen pinnallinen, jopa hollywoodmaisen sentimentaalinen. Kuulemma Le Clézion varhaisempi tuotanto on parempaa.

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto. Otava. 2009.
Ranskankielinen alkuteos: Ritournelle de la faim
Suomentaja: Annikki Suni

Otava: J. M. G. Le Clézio
HS kirjat: "Palasia äidin tarinasta"
HS kirjat: "Romantikko avaa valheiden salongin"
Kirjavinkit.fi: Alkusoitto
Wikipedia: J. M. G. Le Clézio

Kommentit

  1. Minä tykkäsin tavallaan tästä kirjasta vaikka se oli minunkin mielestäni välillä vaikea seurattava. Tapahtumat kerrottiin välillä niin nopeasta ja jotenkin huolimattomasti että ihan sisään tarinaan en välillä päässyt. Tykkäsin kuitenkin:)

    VastaaPoista
  2. Keskustelin arvioni kirjoittamisen jälkeen erään ihmisen kanssa, joka oli myös lukenut tämän ja pitänyt siitä. Häneltäkin tuli ihan perusteltuja mielipiteitä, miksi kirja oli hyvä. Ehkä olin itse myös vähän väärässä mielentilassa lukiessani tuota pätkittäin kaiken kiireen keskellä... :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude