Siirry pääsisältöön

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella ja Viisikon uudet seikkailut

Ajattelin pienimuotoisena kesäprojektina lukea läpi yhtä lapsuuteni lempisarjoista eli Viisikkoa. Vähän arvelutti tarttua Viisikoihin näin monen vuoden jälkeen; ne olivat minulle lapsena todella rakkaita eikä lukukokemus tietenkään enää voinut olla samanlainen. Toisaalta kiinnosti lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisen näkökulmasta ja katsoa, mitä uutta niistä nousee esiin.

Viisikon legendaariset seikkailut alkavat siitä, kun Leo, Dick ja Anne passitetaan epäsosiaalisen serkkunsa Paulan/Paulin perheen luo kesäloman ajaksi. Serkukset tutustuvat vähitellen toisiinsa ja ryhtyvät selvittämään Paulin omistaman Kirrin-saaren ja sen linnan raunioita kuvaavan kartan arvoitusta.

Ensimmäisenä panin merkille, että lapset ovat kirjassa nuorempia kuin muistin: heistä vanhin, Leo, on 12-vuotias; Dick ja Pauli ovat 11 ja Anne on 10. Mielikuvissani olen aina jotenkin kuvitellut heidät enemmän teineiksi, mutta ilmeisesti he vanhenevat jonkin verran sarjan myötä, joten saattaa olla, että mielikuvani ovat peräisin myöhemmistä osista.

En myöskään muistanut, että Paula/Paulin poikatyttöys oli aivan näin alleviivattua. Paulin poikamaisuuden vastapainona taas toimii Annen korostettu tyttömäisyys. Muistan, että pidin Annea vähän ärsyttävänä hahmona jo nuorempana, koska hän oli aina niin avuton. Tässäkin kirjassa lasten sukupuoliroolit ja stereotypiat nostetaan tapetille heti alussa:

- Etkö ole pahoillasi että olet tyttö? kysyi Paula.
- En ollenkaan, Anne vastasi. - Minä pidän kauniista vaatteista ja nukeistani. En voisi leikkiä nukeilla jos olisin poika.
- Hyh! Kauniit vaatteet! Paula sanoi väheksyvästi. - Ja nuket! Sinä olet oikea kakara.

Viisikoista tuttu ruoka-aikojen fanaattinen noudattaminen (myös kesken seikkailun) ja yksityiskohtaiset listat lasten luonnon helmaan roudaamista herkuista löytyvät jo tästä ensimmäisestä osasta. Lapsilla on Kirrin-saarella mukanaan mm. limppuja, voita, keksejä, marmelaatia, säilöttyjä hedelmiä, luumuja, limonaatia, teekattila ja kaikkea muuta mahdollista. Nam! :)

Lapsena ei varmasti ymmärtänyt tai osannut analysoida Viisikoita pintaa syvemmältä; ne olivat vain jännittäviä seikkailukertomuksia. Jännitystä ja seikkailua löytyy ihan kiitettävästi heti ensimmäisestä osasta, mutta sen lisäksi panin merkille mm. kirjassa kuvaillut perinteiset, brittiläiset luokkajaot. Ylempiin luokkiin kuuluvat lapset käyvät jonkinlaisia sisäoppilaitostyyppisiä yksityiskouluja, ja heidän vanhemmillaan on varaa pitää myös palvelijoita. Maallinen mammona on ratkaisevassa asemassa myös itse seikkailussa: kuulostaa hassulta, kun Peter-setä kirjan lopussa muuttuukin yhtäkkiä iloiseksi ja ystävälliseksi vain sen vuoksi, että on saanut hetki sitten tietää rikastuvansa. Yllättävä opetus lastenkirjalle: raha tekee sittenkin onnelliseksi...

Tänä kesänä kirjasarjan ensimmäisen osan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Riina ja Sonja. Aiemmin aarresaarella ovat vierailleet myös Jokke ja Ahmu.

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella (Viisikko-sarja #1). Tammi. 2004. 143 sivua.
Suomentaja: Lea Karvonen
Englanninkielinen alkuteos: Five on a Treasure Island

----------------------------------------------------------------------

Kirjasarjan toisessa osassa Viisikko kerääntyy jälleen yhteen Pauli-serkun luo joululoman ajaksi. Tällä kertaa he selvittävät mystisen salakäytävän ja Paulin isän kadonnneiden papereiden arvoitusta. Kapuloita rattaisiin iskee koiria vihaava kotiopettaja, joka on palkattu antamaan lapsille lisätunteja loma-aikana.

Kakkoskirjassa ei harmittavasti ole sitä ylenpalttista ruualla ja herkullisilla eväillä mässäilyä, josta Viisikko tunnetaan. Sen sijaan Anne on jälleen oma, ärsyttävä itsensä: hän lähinnä vain huudahtelee, kauhistelee, punastelee, piirtelee kukkia, haikailee nukkejen perään ja nyrjäyttelee siroja nilkkojaan.

Paulin poikamaisuutta korostetaan edelleen. Tässä kirjassa kaikki kutsuvat häntä jo Pauliksi Paulan sijaan - lukuun ottamatta inhottavaa kotiopettajaa tietenkin. Perheen naapuri kutsuu häntä jopa herra Pauliksi.

Five Go Adventuring Again on julkaistu alun perin vuonna 1943 eli toisen maailmansodan aikaan. Siinä mielessä tämä ja edellinenkin kirja ovat aikansa tuotteita, että ne toimivat varmasti eräänlaisena eskapistisena fantasiana Britannian kotirintaman lapsille. Tai vaihtoehtoisesti propagandana siitä, miten pienetkin lapset voivat taistella aikuisia "pahiksia" vastaan ja voittaa. Jotain kertoo ehkä myös se, että kun Peter-sedän/isän tärkeitä papereita varastetaan, lapset vetävät heti sen johtopäätöksen, että ne saattavat ajautua vieraan valtion käsiin! Ei siis vain tavallisen rikollisen vaan nimenomaan valtion. Britannian sota muita "pahisvaltioita" vastaan siis kummittelee myös rivien välissä kirjan seikkailun taustalla.

Myös Villasukka kirjahyllyssä on lukenut kakkososan äskettäin.

Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut (Viisikko-sarja #2). Tammi. 2011. 159 sivua.
Suomentaja: Inkeri Hämäläinen
Englanninkielinen alkuteos: Five Go Adventuring Again

Kommentit

  1. Hyvä ja mukava arvio :)

    Luin viime kesänä joitain Viisikoita, tämänkin, eniten minua ärrrsytti Paulan isä "parkuva" Peter, jonka lopussa tapahtunut rikastuminen oli vaimonsa omaisuuden palauttamista, jos oikein muistan.
    Ruoka-nostostasi tulee mieleen tämän kesän lukemani blytonit, luin Salaisuus-sarjaa kahden teoksen verran, ja siinä myös muistettiin syödä, ja toisessa oli näitä vakoilutouhujakin, vaikka oli sodan jälkeen kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      Kieltämättä Peter-isä vaikutti aika kivikautiselta noiden 'miehen-on-elätettävä-vaimoaan' -mielipiteidensä vuoksi, vaikka omaisuus taisi tosiaan olla vaimon. Muutenkin koko perhe tuntui edustavan jotain mennyttä aikaa...
      Salaisuus-sarja olisi kyllä toinen tutustumisen arvoinen nostalgiapläjäys! :)

      Poista
  2. Viisikot olivat minunkin lapsuuden suosikkejani, Seikkailu-sarjasta tosin pidin vielä enemmän! Minä olen haikaillut, että lukisin näitä lapsuuden kirjoja uudestaan, mutta tuntuu, että uutta uuden perään (siis kirjaa) mentaliteetti on majoittunut minuun pysyvästi. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavia uutuuksia kyllä ilmestyy semmoista tahtia, ettei niissä tahdo pysyä perässä! Kesällä taitaa kustannusmarkkinoillakin olla onneksi vähän hiljaisempaa, niin silloin ehtii tarttua vanhempiinkin kirjoihin. :)

      Poista
  3. Meidän Viisikko-kesät etenevät aika samaan tahtiin :) Minuakin huvitti tuo vieras valtio -kohta, mitä sitä turhaan ajatella pienesti kun sen voi tehdä suuresti ;D

    VastaaPoista
  4. Muistaako joku mitä rotua oli se koira joka oli mukana seikkailuissa,kysyy sisko

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintonen postaus, itsekin juuri kirjoitin lukemastani pitkät pätkät.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude