Siirry pääsisältöön

Marraskuun luetut (ja kesken jääneet)


Marraskuu oli outo kuukausi monella tapaa. Blogeissa pyöriminen jäi ennätyksellisen vähälle ja tuntuu, että motivaatio sekä lukemisen että bloggaamisen suhteen on vähän alamaissa. Mitä lie kaamosmasennusta... ;)

Marraskuun aikana ostin/sain/hankin vain kolme kirjaa (vrt. lokakuun ennätyshankinnat):
Annie Proulx: Nyt on hyvä (kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä!)
Jennifer Egan: The Keep (voitin Satun arvonnasta)
Emma Juslin: Frida ja Frida (sain takaisin lainasta)

Marraskuun luetut:
Jari Tervo: Layla
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Joel Haahtela: Elena

Mukaan mahtui siis vähän kaikenlaista sorttia: nykykirjallisuutta ensimmäisen lukemani Tervon muodossa, nuortenkirjallisuutta, Intiaa ja Pakistania sekä toinen Haahtelani.

Tämän lisäksi päätin osallistua Satun minihaasteeseen, jossa tarkoituksena oli lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Ajattelin alun perin lukea Maaria Päivisen romaanin Silja ja Mai (ntamo, 2010), mutta se jäi kesken. Kirja kertoo kahden naisen välisestä, jokseenkin epätasapainoisesta suhteesta, mutta tyyli on sen verran kokeellinen, että luovutin sivulla 94. Tässä hieman esimerkkiä:

Mai pelästyi vitivalkoista kosketusta ennen matkaa; uuni sammunut kohdussa kaikki hyvin, Silja nauroi; nauru oli tyhjää yhä, salakavalaa uskotonta, talven unta; tältäkö tämä nyt tuntuu, naurunkolke kouri taas; potkivat hälyäänet, tulivat vuodot; Silja synnytti kasan kissoja; hän oli kissa pelkästään, nainen hän oli eikä naista lainkaan; kissa eikä kissaa milloinkaan.

Niinpä... Välillä tosin huomasin imeytyväni virtaavan, vellovan kielen mukaan, kun yritin suhtautua siihen kuin proosarunouteen, mutta 255-sivuinen kirja tuntui kuitenkin turhan pitkältä proosarunoksi ja yksinkertaisesti väsyin etsimään kielikuvien merkityksiä sanojen tajunnanvirrasta.

Mutta ei se mitään, ajattelin. Voin osallistua minihaasteeseen Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -esseekokoelmalla (Teos, 2011). Silfverberg on ollut lukulistallani jo pitkään, ja Luonto tuntui sopivalta kirjalta varsinkin Eläinten syömisestä -teoksen lukemisen jälkeen. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että pääsin peräti sivulle 41 ennen kuin halusin heittää kirjalla vesilintua. Jo heti ensimmäisissä kolumneissa huomasin ärsyyntyväni Silfverbergin ajattelutapaan ja kaikkitietävään tyyliin niin, että luin tekstejä tavallaan "vastakarvaan" - oikein halusin olla asioista eri mieltä! Minua ärsyttivät ne mustavalkoiset argumentit, joiden perusteella eläintarhat tuomittiin ja rotukoirien jalostusta moitittiin. Ei niin, ettenkö olisi Silfverbergin kanssa periaatteessa samoilla linjoilla, mutta jokin kolumnien kirjoitustyylissä sai minut ajattelemaan aika ilkeästi, että tämä kirja kiteyttää sen, miksi eläintensuojelijat ja kasvissyöjät leimataan todellisuudesta vieraantuneiksi viherpiipertäjähipeiksi. Näin jyrkästi ilmaistuna... :)

Silfverberg ei siis vakuuttanut, mutta onnistuin silti suorittamaan minihaasteen. Luin nimittäin tässä joulukuun alussa Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 2011). Siitä kuitenkin lisää vasta myöhemmin...

Mitä tulee Anna Kareninaan, lupaan ryhdistäytyä haasteen emäntänä ja kirjoitella lähiaikoina jonkinlaisia yhteenvetoja siitä, mitä kuuluu ja missä mennään. :) Kuudes osa on nyt luettu, eli jäljellä on enää joulukuun lyhyt loppurutistus: 7. ja 8. osat!

Kommentit

  1. On aina mielenkiintoista lukea siitä, miksi joku kirja jää kesken. Sinä perustelit omat syysi hyvin. :)

    Mitähän pidit Haahtelan Elenasta?

    VastaaPoista
  2. Juuri tuosta samasta syystä Silfverbergin esseekokoelma ei kiinnosta yhtään. Jokin siinä ärsyttää jo valmiiksi.

    VastaaPoista
  3. Katja, minustakin on mielenkiintoista lukea muiden tunnustuksia keskenjääneistä kirjoista. :)
    Elenasta pidin. Paljon. Se ei ehkä tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin Naiset katsovat vastavaloon, mutta ihastuin taas uudestaan Haahtelan kieleen ja kirjoitustyyliin. Kirjoitan kirjasta varmasti vielä kunnon arvion myöhemmin!

    Morre, minä taas petyin, koska odotin kirjalta paljon. Mutta se ei vain uponnut, ei niin millään.

    VastaaPoista
  4. Argh, Anna Karenina! Oi haasteen vetäjä, anna meille (=minulle laiskalle) armoa ja tee yhteenvetoja osa kerrallaan? Ehkä turha pyyntö, tahtonet saada kirjan luettua tämän vuoden aikana.

    Ajattelin että kirja sinullakin (ja muilla haasteeseen osallistuvilla) on jäänyt sivupöydälle odottamaan, kun mitään ei kuulunut. Itse olen vielä turvallisesti neljännessä luvussa menossa, siis.. Nyt joutuu Anna lukuvalon alle!

    Huomasin että meillä on sama taustakuva :) Sinulla taitaa olla vuodenaikateema blogisi taustakuvissa, edellinen oli syksyn lehtiä?

    VastaaPoista
  5. Harmi, ettei Luonto pakastimessa miellyttänyt. Minulle se oli suorastaan riemastuttava lukukokemus, mutta ajattelin kyllä itsekin lukiessani että kirjasta on varmasti helppo ärsyyntyä, niidenkin jotka ovat suurinpiirtein samaa mieltä asioista Silfverbergin kanssa. Itsekin hetkittäin ärsyynnyin, mutta suurimmaksi osaksi nyökyttelin ja hihkuin riemusta.

    Ensimmäinen, eläinten oikeuksiin keskittyvä luku oli minusta ehkä kaikkein provosoivin ja kärjistetyin. Tai no, uskonto-luvussa taisi myös olla jonkin verran aika mustavalkoista ajattelua. Mutta kyllä Silfverberg usein osaa minusta katsoa asioita myös yllättävistä ja itseironisistakin kulmista.

    VastaaPoista
  6. Minua on kiinnostanut lukea tuo Luonto pakastimessa, mutta en edelleenkään ole saanut aikaiseksi kaivaa kirjastosta sitä käsiini..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude