Siirry pääsisältöön

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta... palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni... Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä... Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut?

Kun ranskalainen Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuoden lokakuussa, minä ja varmaan aika moni muukin kysyi: ai kuka? Jorma Kaparin 1970-1980-luvuilla suomentamat viisi Modianon teosta olivat painuneet suurelta yleisöltä unholaan. Toisaalta esimerkiksi Joel Haahtela kirjoitti vasta viime vuoden maaliskuussa blogissaan, että hän rakastaa Modianon kaltaisia "uudistumattomia" kirjailijoita, jotka "kirjoittavat yhtä ja samaa kirjaa, vuodesta toiseen".

Ymmärrän, miksi Haahtela on nimennyt Modianon yhdeksi suosikkikirjailijoistaan. Heikki Kaskimies toteaa esipuheessaan Hämärien puotien kujaan, että Modianon henkilöhahmot ovat "itseään ja menneisyyttään etsiviä harhailijoita, jotka kokoavat minuuttaan muistoista ja menneistä vuosista." Täsmälleen samoin sanoin voisi kuvailla monia Haahtelankin hahmoja.

Hämärien puotien kuja kertoo Guy Rolandista, joka on ollut yksityisetsivän palveluksessa 10 vuotta. Nimi on keksitty; Guy on menettänyt muistinsa maailmansodassa, eikä tiedä, kuka hän on tai mistä hän on kotoisin. Hän lähtee selvittämään identiteettiään vanhojen valokuvien, lehtileikkeiden, hatarien muistikuvien ja tapaamiensa henkilöiden avulla.

Guy tapaa nuoruuden ystäviä, rakastajattarien entisiä työtovereita ja puolisoita, edesmenneiden tuttavien entisiä puolisoita. Hän itse ei tunnu olevan tuttu kenellekään: kukaan ei tunnista häntä, kukaan ei muista häntä tai hänen nimeään. Identiteettinsä kadottanut Guy on ulkopuolinen ja elää jonkinlaista varjoelämää.

Vaikka Guy seuraa jokaista johtolankaa yksityisetsivän tavoin, romaani ei ole dekkari. Luvut muodostavat hatarien, hämärien ja jopa keskenään ristiriitaisten muistojen kudelman, jossa säikeet risteävät ja katkeilevat. Lopulta langanpäät kohtaavat ja muodostavat solmun: erään muiston, joka sijoittuu alppimajaan ja sen asukkaisiin, heidän unelmiinsa tulevaisuudesta.

Romaanissa on jotenkin ahdistava ja epätodellinen tunnelma. Välillä paikallaan junnaava tarina turhauttaa, vaikka yllättäviä käänteitäkin tarinaan mahtuu. Etsinnät vievät Guyn jopa Tyynenmeren saarelle, mutta sieltä löytyvä loppuratkaisu ei tyydyttänyt ainakaan minua. Ei minun kirjani, vaikka olikin kovin haahtelamainen. :)

Myös Ulla, MarikaOksa ja Jokke ovat vierailleet Hämärien puotien kujalla.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja. WSOY. 1979. 224 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Rue des boutiques obscures
Suomentaja: Jorma Kapari

Kirjavinkit: Hämärien puotien kuja
Wikipedia: Patrick Modiano

Katso myös nämä:

Kommentit

  1. Kokeile vielä Modianon Kadonnutta korttelia. Minulle Villa Triste oli pettymys, koska sen saganimaisen tunnelman kirjoittaa Sagan itse paremmin. Kadonnut kortteli on upea loppua myöten. Kuvaat tekstiä hyvin tutusti eli minäkin tunsin tuon haahtelamaisuuden ja tuo loppu.... Olen itsekin Haahtela fani.

    VastaaPoista
  2. Sanoisin kyllä että tästä kuvauksestasi tulee heti mieleen myös Kadonnut kortteli, ainoa Modiano jonka toistaiseksi olen lukenut. Unenomaista haahuilua se on täynnä. Taitavaa ja osittain lumoavaa, mutta loppua kohden minua alkoi todellakin unettaa.

    VastaaPoista
  3. Komppaan Ullaa, Kadonnut kortteli on minusta selkein Modiano (lukenut tosin vain 4), tässä varsinkin etelän reissu jäi hyvinkin irralliseksi ja nimensä mukaan hämäräksi.

    VastaaPoista
  4. Kyllä kyllä vahvistuu, halua lukea Modianoa.

    VastaaPoista
  5. Kun on lukenut kaikki Modianot, minun on vaikea palauttaa mieleen, mitä missäkin romaanissa oikein tapahtui, sillä tarinoiden yksityiskohdat katoavat siihen samaan sumuun, jossa päähenkilöt tuntuvat aina oman elämänsä kanssa olevan.

    VastaaPoista
  6. Minusta tämä kirja ei ollut ahdistava. Kirjoitinkin toiseen blogiin, että kirja toimi minuun kuin kehtolaulu. Suurin osa kun sitä oli tunnetasoltaan tasaista ja tapahtumiltaan tylsää.

    Joel Haahtelan kirjoissa on tosiaankin samaa kuin Modianon kirjoissa. Mutta mielestäni Haahtela on Modianoa parempi.

    VastaaPoista
  7. Minusta kirja oli hieno kuvaus muistinsa menettäneen ihmisen oman itsensä etsimisestä ja tietysti taustalla häämötti se toinen maailmansota, josta oli aikaa, mutta joka oli aiheuttanut paljon pahaa.
    Joel Haahtela kirjoittaa todellakin samoin, mutta hänen henkilönsä muistavat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude