Siirry pääsisältöön

Manny Shirazi: Viisi kiveä

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa šaahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän.

Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin.

Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeutuvan isoäidin ja kotikadun värikkään lapsikaartin parissa. Omaelämäkerrallisuus näkyy selvimmin kerronnan näkökulmassa. Shirazi muistelee lapsuutensa tapahtumia sekä kriittisten että nostalgisten silmälasien läpi. Lapsuusmuistot on kirjoitettu aikuisen näkökulmasta, jota värittää jälkiviisaus ja myöhemmin opitut asiat. Kun vielä romaanin lopussa olevasta kirjailijahaastattelusta selviää, että Shirazi pakeni Iranista ja liittyi feministiseen liikkeeseen Britanniassa, voi kirjaa tulkita taas uudella tasolla. Aikuisen feministi-Shirazin ääni kuultaa läpi kriittisinä kannanottoina erityisesti isän harjoittamaa perheväkivaltaa ja yhteiskunnan patriarkaalisuutta vastaan. Toisaalta aika on kullannut myös joitakin Shirazin muistoja. Lapsuuden leikit ja seikkailut kavereiden kanssa kuvataan yksityiskohtaisesti ja hellän nostalgisesti.

Romaanista tuli väistämättä mieleen Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka tosin sijoittuu eri aikaan, Iranin ja Irakin väliseen sotaan 1980-luvulle. Viisi kiveä keskittyy 1950-luvun alun tapahtumiin, eli Iranin öljyn kansallistamistaisteluun. Shirazilla on kuitenkin samankaltainen lapsen näkökulma ympärillä velloviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin kuin Satrapilla: pieni lapsi - tyttö kaiken lisäksi - ei voi mitenkään osallistua tai ymmärtää miesten hallitseman yhteiskunnan ilmiöitä ja joutuu usein tahtomattaan sijaiskärsijäksi. Mutta toisin kuin Satrapilla, Shirazin vanhoillisesta perheestä vain isä on poliittisesti aktiivinen; äidin ja isoäidin paikka on kotona, tietämättöminä, kouluttamattomina. Satrapin tavoin Shirazin romaaniin mahtuu kurjuudesta huolimatta lapsellisia huumorin pilkahduksia: esimerkiksi mustiin kokopitkiin huntuihin verhoillut musliminaiset näyttävät pikku-Homasta milloin jättimäisiltä munakoisoilta, milloin nokisilta savupiipuilta. :)

Romaanin kaunokirjalliset ansiot eivät nouse kovin korkealle. Olisin kaivannut enemmän jämäkkyyttä ja sujuvuutta: töksähtelevän lyhyitä lauseita olisi voinut yhdistellä ja osan karsia pois. Päiväkirjamaisia, yksityiskohtaisia muistoja olisi myös voinut tiivistää.

Manny Shirazista (oik. Sahab Mansoreh Samadizadeh) ei löydy juuri mitään tietoa netistä. Hän syntyi vuonna 1946 ja kuoli 1998. Romaanin loppuun on kuitenkin liitetty Pia Ingströmin tekemä kirjailijahaastattelu vuodelta 1986. Siinä Shirazi kertoo lyhyesti työstään iranilaisten naisten oikeuksien puolestapuhujana. Haastattelussa hän kuulostaa hyvin katkeralta ja jopa vihamieliseltä islaminuskoa ja erityisesti miehiä kohtaan. Romaanissakin minua häiritsi erityisesti se, miten Homa oppii jo pienenä, että hänen isänsä perheväkivalta, alkoholismi ja piittaamattomuus vaimoa ja lapsia kohtaan on jotain miessukupuolelle ominaista. Homan äiti ja erityisesti isoäiti vain toistelevat, että naisten osa on kärsiä ja olla kärsivällinen, alistua kohtaloonsa. Toisaalta perheen naisten ja tyttöjen oli käytännössä lähes mahdotonta edes ryhtyä vastarintaan, koska heillä ei ollut työpaikkaa, rahaa eikä minkäänlaista turvapaikkaa väkivaltaisen kodin ulkopuolella.

Heikoista puolistaan huolimatta Viisi kiveä oli ehdottomasti luettavan arvoinen kuriositeetti. Ei ansaitse vielä päätyä sinne varaston perukoille... :)

Manny Shirazi: Viisi kiveä. Like (Kääntöpiiri). 1989. 220 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Javady Alley
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Like: Viisi kiveä
Kirjasampo: Viisi kiveä

Kommentit

  1. Vau, kuulostaa kiinnostavalta nimenomaan aiheen ja ajankohdan vuoksi. Toisaalta nuo "kaunokirjalliset ansiot" aavistuksen epäilyttävät :-)

    VastaaPoista
  2. Kirja oli loppujen lopuksi ihan luettava. Alussa tuo epäjohdonmukaisuus ja töksähtelevät lauseet häiritsivät enemmän, mutta jossain vaiheessa niihin tottui, kun itse tarina vei mukanaan. Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude