Siirry pääsisältöön

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä.
Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi." 
Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia.

Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria, nosti odotuksia vieläkin korkeammalle.

Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.

Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman tarinoissa ravistellaan perhekulissien rakenteita. Monissa tarinoissa käsitellään ns. tavallisten ihmisen arkea, perhettä ja erityisesti sukupuolirooleja absurdisten ja ironisten juonenkäänteiden kautta.

Kyllä tarinoihin hauskoja oivalluksia ja yllättäviä käänteitäkin mahtuu. Välillä tuntuu jopa siltä, että tarinat on kirjoitettu yhdeltä istumalta alusta loppuun, koska niiden kerronta hyppelee assosiaatiosta ja päähänpistosta toiseen kuin hieman häiriintyneen (tai vaihtoehtoisesti nousuhumalaisen ;D) ihmisen tajunnanvirta. Esimerkiksi "Elinvoimakakku"-nimisessä novellissa naimisissa oleva nainen tajuaa salaisen rakastajansa sairastavan syöpää ja päättää parantaa tämän leipomalla miehensä elinvoiman kakkuun ja syöttämällä sen rakastetulleen: Iltakahvin aikana selitin asian miehelleni. Sanoin, että serkkuni on kuolemansairas - rakastajani oli nimittäin myös serkkuni - ja tarvitsisi kipeästi elinvoimaa.

Suurin osa tarinoista loppui aivan yllättäen, melkein kuin kesken. Kaikkia yhdisti se, että jälkeenpäin tuli sellainen vähän montypythonmainen 'mitä hittoa?!' -reaktio. Supiseen tutustuminen kannatti kuitenkin ehdottomasti aloittaa Liha tottelee kuria -romaanista; se oli jotenkin helpommin lähestyttävä kuin nämä novellit.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. WSOY. 2010.

Kiiltomato/Jani Saxell: "Ihmisen itserakkauden ihramuuri"
Kirjavinkit: Apatosauruksen maa
HS kirjat: "Hervotonta menoa keittiössä"
WSOY: Apatosauruksen maa
WSOY: Miina Supinen

Kommentit

  1. Miusta tuo kuulosti ihan hauskalta kirjalta. Jotenkin tuli joku hullu anime-elokuva mieleen, kun luin tuon kakkujutun. :D Vain niissä keksitään jtn tuon tyylistä.

    VastaaPoista
  2. Kannattaa lukea! :) Kakkutarina oli kieltämättä vähän animetyylinen, vaikka menikin lopulta aika hurjaksi...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude