Kirjanurkkaus

Viimeistä haastepäivää viedään. Eilisen ja tämän päivän kysymys tuleekin tässä samalla. Voisin itse asiassa myös vastata saman kirjan molempiin kysymyksiin. Olen kehunut tätä kirjaa aiemminkin useaan otteeseen, joten ainakaan säännölliselle blogini seuraajalle tämä on jo vanha juttu. :) Kaikkien aikojen suosikkikirjani ja samalla kirja, josta muut eivät ole yleensä innostuneet yhtä paljon kuin minä, on Arundhati Royn Joutavuuksien jumala ( The God of Small Things , 1997). Romaani jakaa mielipiteitä aika vahvasti. Monet lukijat pitävät sitä ainakin ensimmäisellä lukukerralla sekavana kielikuvien viidakkona, josta loogista juonta saa etsiä urakalla. Romaani aiheutti eripuraa myös Booker-palkintoraadissa (vaikka voittikin lopulta palkinnon): yksi raatilaisista piti kirjaa yksinkertaisesti surkeana. Romaani sai kovaa kritiikkiä osakseen myös Royn kotimaassa Intiassa; ei niinkään sen kielen, vaan teemojen takia. Romaanin kuvaus ylempään kastiin kuuluvan naisen ja kastittomiin kuuluvan...

Haruki Murakamin kirjoilla on usein hienoja nimiä. Suosikkejani ovat Hard-boiled Wonderland and the End of the World (sananmukaisesti "Kovaksikeitetty ihmemaa ja maailmanloppu") sekä The Wind-Up Bird Chronicle ("Vedettävän linnun kronikka"). Jostain syystä pidän muutenkin pitkistä ja kummallisista kirjan nimistä. Sylvia Plathin Johnny Panic and the Bible of Dreams -novellikokoelmaan taisin tarttua pelkästään hauskan nimen perusteella. Samoin Yukio Mishiman The Sailor Who Fell From Grace With the Sea ("Merimies, joka joutui epäsuosioon meren kanssa") kiinnosti aluksi nimen takia. Iris Murdochin The Sea, the Sea (suom. Meri, meri ) -romaanilla taas on hieno, runollinen nimi. Ja tietenkin J. R. R. Tolkienin Silmarillion suorastaan rullaa kielen päällä. :)

- Rakastaminen on ainoa tapa tehdä maailmasta totta, niin Eeva joskus sanoi. Hän sanoi: "Yksikään vallankumous ei siihen pysty." Oliko se lapsellista? En tiedä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, luin tämän kirjan yhtä aikaa Essi Tammimaan Paljain käsin -romaanin kanssa. Sillä oli sekä hyviä että huonoja puolia: samankaltaiset kirjat uhkasivat mennä välillä sekaisin päässä, mutta toisaalta niitä oli mielenkiintoista vertailla keskenään. Paljain käsin veti tässä vertailussa tyylinsä ja kielensä puolesta pidemmän korren; Totta -romaanin tyyli tuntui liian "valmiilta", jotenkin varovaiselta ja konservatiiviselta Tammimaan kielileikkiin verrattuna. Mutta, mutta... Ei Totta mikään huono kirja ollut. Arvion kirjoittaminen kirjasta on vain jostain syystä tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Ensin en halunnut kirjoittaa mitään, koska romaania piti pohtia jälkeenpäin eri näkökulmista ja tiettyjä kohtia lukea uudestaan. Sitten se jäikin äkkiä jo taka-alalle muiden...

Eilisen haastekysymyksenä oli keksiä kirja, joka olisi muuttanut mielipiteeni jostain asiasta. Tähän en ihan oikeasti keksi yhtään mitään! Ainoa mieleen tuleva kirja on Alison Bechdelin Hautuukoti - tragikoominen perheeni , joka ehkä jossain määrin muutti asenteitani sarjakuvia kohtaan. Sen ansiosta olen alkanut viime aikoina hitaasti ja varovaisesti tutustua sarjakuvien ihmeelliseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tämän päivän kysymyksessä taas tiedustellaan yllättävintä juonenkäännettä tai loppuratkaisua. Tähän onkin helpompi vastata: Dan Rhodesin Kulta . Kirja onnistui tuudittamaan minut mukavaa, huvittuneen rentoutuneeseen mielentilaan - kunnes pari sivua ennen loppua se yllätti täysin. Myös Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli täynnä kutkuttavan jännittäviä juonenkäänteitä. Samoin Sarah Waters osaa ripotella romaaneihinsa juuri sopivia "koukkuja", joiden takia kirjoja on lähes mahdoton laskea käsistään.

Hyvän romaanin tunnusmerkkeihin kuuluu mielestäni se, että henkilöihin pystyy edes jossain määrin samastumaan tai ainakin elämään mukana, eläytymään . Joissakin kirjoissa henkilöihin samastuu pelkästään sen takia, että heillä on niin samanlaiset tunteet, ajatukset tai vaikkapa elämäntilanne kuin itsellä on sillä hetkellä. Henkilöt tuntuvat kumman tutuilta ja heidän kanssaan on tavallaan samalla aallonpituudella... Tällaisia henkilöitä löytyy ainakin Inka Nousiaisen kirjoista. Kun luin Nousiaisen Kaksi kevättä -romaania reilu pari vuotta sitten, niin päähenkilö Saran ja oman elämäni yhtäläisyyksien määrästä tuli melkein aavemainen olo. Minäkin kirosin juuri silloin äänne- ja muoto-opin kurssin vaikeutta ja raaputin keittiön vanhoista kaakeleista entisten asukkaiden kukkatarroja! Myös Nousiaisen Arvaa ketä ajattelen -romaanin päähenkilö Anni tuntui hyvin tutulta; vähän kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan päähenkilö Rahelin suomalaiselta vastineelta. :)

23. päivän haastekysymyksenä on kirja, joka on ollut jo pitkään lukulistalla. "TBR-lista" on kasvanut pitkäksi eikä kovin nopeasti lyhene - eikä se nyt ole tarkoituskaan. :) Mukaan mahtuu ikuisuusprojekteja ( Uppiniskaisuuden kronikka ) sekä yleissivistykseen kuuluvaa settiä ( Lolita ja Anna Karenina ). Lähiaikoina luettavien kirjojen kärkipäässä on varmaankin Markus Nummen Karkkipäivä , Helen Mosterin Hylky , Miina Supisen Apatosauruksen maa ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät . Näistä kaikista olen lukenut ja kuullut niin paljon kehuja, että olisi jo korkea lukea ne itse. Tämän päivän haastekysymyksenä on kirja, jonka toivoisin useamman ihmisen lukevan. Näitäkin riittää, mutta yksi kirjailija ansaitsisi mielestäni enemmän blogi- ja muitakin savuja: Torgrim Eggen . Olen lukenut Eggenin kolmesta suomennetusta teoksesta kaksi, Sisustajan ja Kaksoset , joista molemmat olivat omalla tavallaan vaikuttavia kirjoja. Erityisesti jälkimmäinen, Castron Kuuba...

Kaikenlaisia kirjoja on tullut vuosien aikana haalittua omaan kirjahyllyyn asti ja vähän turhan moni hyllyn asukeista on vielä lukematta. LibraryThingin mukaan hyllyistä löytyy 266 kirjaa, joista peräti 90 on vielä luettavien listalla. Sarjassamme turhaa, mutta kummallisen kiehtovaa triviaa: jos kirjani pinottaisiin yhteen pinoon, siitä tulisi yhtä korkea kuin Stonehenge, eli n. 7,5 m korkea pino. Tämänkin tiedon tarjoaa LibraryThing. :) Suosikkeja mahtuu joukkoon useitakin, mutta esittelen kuitenkin tässä kolme erikoisempaa ja minulle henkilökohtaisesti tärkeää kirjaa.  Ensimmäinen on Steve McCurryn The Unguarded Moment . Kyseessä on oikeastaan valokuvakokoelma, joissa on McCurryn ottamia kuvia ympäri maailmaa, erityisesti Kaakkois-Aasiasta. McCurryn valokuvat ovat todella vaikuttavia ja hätkähdyttäviä - tunnetuin on varmastikin afgaanityttöä esittävä The Afghan Girl . Kirja on minulle tärkeä myös sen vuoksi , että olen saanut sen lahjaksi tyttöystävältäni (josta tulee vii...

Aah, näitä on monta. Olin lapsena hirveä lukutoukka ja lähikirjaston suurkuluttaja. Elämäni ensimmäisen oman kirjastokortin saaminen oli Iso Juttu. Mutta ajanpuutteen vuoksi (kiireellinen kiirastorstain ilta!) en höpise nostalgisista lapsuusmuistoista sen enempää vaan nostan vain yhden lapsuuden ja nuoruuden kirja sarjan ylitse muiden, eli Enid Blytonin Viisikko -sarjan. Luin Viisikkoja ala-asteen ensimmäisistä luokista lähtien ja luultavasti ainakin melkein koko sarja tuli kahlattua läpi. Suosikkini oli sarjan ensimmäinen osa, Viisikko aarresaarella , joka oli niiiiin jännittävä! Pidin myös siitä, että yksi Viisikosta oli koira, koska kärsin myös koirahulluudesta. Ja jotenkin samastuin poikatyttö Pauliin, joka halusi, että häntä kutsutaan pojan nimellä. :) Onpa retron ja tutun näköinen tuo sinireunainen kansi!

En oikeastaan lue ollenkaan harlekiinikirjoja tai ns. hömppää, mutta romantiikkaa löytyy toki muistakin kirjoista. :) Suosikkiniparini löytyy Emily Brontën Humisevasta harjusta ( Wuthering Heights ), joka on Brontë/Austen -kastiin kuuluvista kirjoista minulle se ykkönen. Synkän ja arvaamattoman Heathcliffin ja Cathyn mahdoton rakkaus oli paljon vaikuttavampi kuin useampien muiden kirjojen 'vaikeuksien-kautta-naimisiin' -juonet ja se ylionnellinen loppu. (Ja onpa muuten hieno kansi tuossa Penguinin pokkariversiossa!)

Hengitän siskojeni basilleja tunkkaisessa lastenhuoneessa, kun valot on sammutettu ja ovenraosta pimeää viilaa kellervä kiila. Sokeuttaa silmät hetkeksi ja virittää korvat kuulemaan tarkemmin. Mitä ne kuulevat? Yläsängyssä huulet painautuvat toisiinsa ja erilleen, kun unien kohtaukset syytävät tukkoista pihinää. Äidin ja isän makuuhuoneesta kuuluu mureita ääniä, heidän juttelussaan on hermotuttavan käpäkkä poljento. Kerrossänky nitkahtaa ja kohtaa pienikukkaisen seinätapetin kuin laiva laiturin. Yllä oleva sitaatti on hyvä esimerkki siitä, mikä tekee Essi Tammimaan romaanista hienon: kieli. Uudissanoja, murteellisuuksia ja epätavallisia yhdyssanoja vilahtelee tekstissä vähän väliä ja alussa tästä tulikin mieleen Mikko Rimmisen Nenäpäivä . Mutta Rimmisen kirja oli vieläkin kyllästetympi uudissanoilla kuin tämä. Siinä kieleen jo ehkä turtui jossain vaiheessa; Tammimaan romaanissa niin ei ehdi tapahtua. Välillä kuluu montakin sivua ilman mitään ihmeteltävää ja sitten taas papat ja mummu...

Tuijotin luettujen kirjojen listaani ja yritin löytää jonkin suomalaisen kirjan, josta olisi tehty elokuva. Kumman harvassa ne tuntuvat olevan, lukuun ottamatta tietenkään jotain Seitsemän veljestä -tyyppistä klassikkoa. Englanninkielisen ja käännöskirjallisuuden puolelta löytyy sitten useampikin elokuvaksi sovitettu kirja. Suosikkeihin kuuluvat ainakin Sarah Watersin Fingersmith ( Silmänkääntäjä ), Jeffrey Eugenidesin The Virgin Suicides ( Kauniina kuolleet ) sekä Anthony Burgessin A Clockwork Orange ( Kellopeliappelsiini ), jotka olen kaikki itse asiassa lukenut vasta ko. kirjasta tehdyn elokuvan innoittamana. Viime aikoina suosikeiksi ovat nousseet Vikas Swarupin Q and A ( Tyhjentävä vastaus/Slummien miljonääri ), vaikka tämän kohdalla elokuva taisi jopa voittaa kirjan vertailussa. Äskettäin ilmestynyt Never Let Me Go ( Ole luonani aina ) on myös katsomisen arvoinen, mutta tässä tapauksessa Kazuo Ishiguron kirja taas päihitti leffan. Ykkössuosikiksi en voi kuitenkaan nos...

Pettymyksen määrä on varmaan suoraan verrannollinen kirjaa tai kirjailijaa kohtaan asetettuihin ennakko-odotuksiin. Ehkä suurin kirjallinen pettymykseni viime vuosina on ollut Marina Lewyckan We are All Made of Glue . Suomennos, Meidät kaikki on tehty liimasta , ilmestyy parin viikon päästä (aika tylyä muuten haukkua juuri ilmestyvää kirjaa... mutta teen sen silti!). :) Lewyckan esikoisromaani Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli aikoinaan hauskinta, mitä olin lukenut pitkään aikaan. Tragikoomiset henkilöhahmot ja hersyvä brittihuumori kolahtivat kovaa, vaikka muuten en ole suuri huumorikirjallisuuden ystävä. Muu  maa mansikka? oli ehkä vieläkin viihdyttävämpi lukukokemus. Siinä seurataan Itä-Euroopasta mansikanpoimijoiksi Englantiin rahdattua ryhmää (vrt. Suomen marjoja poimivat aasialaiset), joka elää asuntovaunuissa ja yrittää tulla toimeen vieraassa kulttuurissa. Odotukset olivat siis mielestäni perustellusti korkeat myös Lewyckan kolmannelle romaanille, joka jatkaa '...

Arundhati Royn Joutavuuksien jumalasta voisi poimia lainauksia melkein joka sivulta. Romaani on täynnä toistuvia kielikuvia, lauseita ja sanaleikkejä, joita ei voi muuta kuin ihastella ja makustella mielessään. Yksi hienoimmista kohdista on lähellä romaanin alkua, jossa on perustellaan syytä sille, miksi romaanin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi: Ehkä on totta, että kaikki voi muuttua yhdessä päivässä. Että muutamat kymmenet tunnit voivat määrätä ihmisen koko loppuelämän. Ja kun niin tapahtuu, nuo muutamat kymmenet tunnit, kuin palaneesta talosta pelastetut tavarat - hiiltynyt kello, kärventynyt valokuva, korventuneet huonekalut - pitää kaivaa raunioista ja tutkia tarkoin. Säilyttää. Selvittää.  Pienet tapahtumat, arkiset asiat lyödään rikki ja kootaan uudelleen. Ladataan uudella merkityksellä. Ja äkkiä niistä tulee kertomuksen valkoinen luuranko. Vaikka Hanna Tarkan käännös kirjasta onkin hieno, sama kohta on jotenkin vielä runollisempi alkukielellä englanniksi: Perhap...

Vastaan eilisen ja tämän päivän haastekysymykseen samalla, kun en eilen muilta tohinoilta ehtinyt tätä pähkäilemään. En ehkä osaa valita yhtä ylivoimaista suosikkia, mutta yksi parhaista mies(puolisista)hahmoista on Yann Martelin Piin elämän päähenkilö, eli poika nimeltä Piscine Molitor Patel, joka tunnetaan nimellä Pii. Romaani kertoo siitä, kuinka eläintarhan eläimiä kuljettava laiva uppoaa keskellä merta ja ainoat eloonjääjät, Pii ja bengalintiikeri nimeltä Richard Parker, joutuvat jakamaan keskenään pienen pelastusveneen ja selviytymään hengissä useita kymmeniä päiviä. Piin elämä on muutenkin yksi lempikirjoistani ja Piin pikkuvanha nokkeluus on jäänyt mieleen. Suosikkinaishahmoksi valitsen Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon Stephenin. Romaanissa seurataan Stephenin etuoikeutettua lapsuutta, yksinäistä nuoruutta ja identiteetin etsintää maailmassa, jossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat olivat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, ulkopuolelle suljet...

Äiti voi olla kuka vaan. Äiti voi olla irtokarkkinainen tai Karrin äiti tai uimakoulun opettaja. Sellainen joka tulee kotiin ja jää sinne. Sellainen nainen joka hoitaa Vitaa. Tuntee kellon. Sanoo milloin pitää syödä ja mitä vaikka itse ei haluaisi. Sellainen joka leikkii vaikka sen ei ehkä ole ihan pakko. Äiti on sellainen joka nukkuu isän kanssa samassa sängyssä ja saa isän hymyilemään. Äiti laittaa ruokaa ja lukee iltasadun. Äiti ei huuda. Äiti on aina kotona. Äiti keksii kaikenlaista. Äiti kutsuu kavereita kylään ja vie Vitan niille. Vitan äiti on Sirre. Se tuli niiden perheeseen kun piti. Kreetta Onkeli on minulle uusi kirjailijatuttavuus. Kutsumus -romaania luettiin ahkerasti monessa blogissa viime vuoden puolella; siitä ovat kirjoittaneet ainakin Jori ,  Jenni , anni.m , ja Hanna . Kotirouvasta ei montaa mainintaa ole, mutta löysin kuitenkin Sallan lehtiarvostelun kirjasta. Myös Hesarilla ja Kiiltomadolla on ollut kirjasta sanottavaa. Tartuin Kotirouvaan vähän epäille...

Tähän taisin itse asiassa vastata jo eilen nostamalla esiin kaksi Murakami -suosikkiani. Kafka rannalla ja Sputnik - rakastettuni kuuluvat molemmat lempikirjoihini. Kafkassa 15-vuotias päähenkilö oli nuoresta iästään huolimatta helppo samastumisen kohde, erikoinen kirjastonhoitaja Oshima jäi mieleen ja kissojen kanssa keskusteleva Herra Nakata oli sympaattinen tapaus. Maailmojen välillä olevan kynnyskiven symboliikka oli ihmeen kaunista. Sputnikissa taas minua kiehtoi erityisesti yksi kirjan päähenkilöistä, kirjailijan urasta unelmoiva eksentrinen Sumire. Kirjan kertoja, joka tunnetaan vain nimellä K., on salaa ihastunut Sumireen, mutta Sumirella on muut mielessä. Hän rakastuu vanhempaan Miu-nimiseen naiseen ja he lähtevät yhdessä lomalle Kreikkaan. Kreikan saaristossa Sumirelle kuitenkin tapahtuu jotain outoa. Hän katoaa ja Miu pyytää K:ta auttamaan etsinnöissä. Tässäkin romaanissa liikutaan eri maailmojen välillä, tavataan alter egoja ja yritetään vaalia niitä hauraita säikeitä...

Tähän voisi vastata Arundhati Roy , mutta hän on toisaalta julkaissut vain yhden romaanin, joka nyt sattuu olemaan suosikkikirjani... Joutavuuksien jumalaa olen kuitenkin hehkuttanut jo aiemmin, eli valitsen suosikikseni toisen kirjailijan. Hän puolestaan on julkaissut lukuisia romaaneja ja novellikokoelmia, joita on muuten suomennettu häpeällisen vähän! Kyseessä on japanilainen Haruki Murakami , johon tutustuin ensimmäisen kerran lukioikäisenä Suuren lammasseikkailun muodossa. Tähtikuvioisten lampaiden jälkeen siirryin Kreikan saaristoon hellyttävän Sumiren kanssa ( Sputnik - rakastettuni ). Matka uhkasi tyssätä tähän, kun muita suomennoksia ei ollut saatavilla, mutta onneksi on keksitty japanilaista kirjallisuutta haalivat ystävät ja ulkomaiset kirjakaupat. Hard-boiled Wonderland and the End of the World (kaikessa absurdissa mielikuvituksellisuudessaan nimensä veroinen romaani!) ja The Wind-Up Bird Chronicle (kaunis ja surullinen) jäivät erityisesti mieleen muiden romaanien ja no...

Pidin lapsena C. S. Lewisin Narnia -sarjasta - myös niistä vanhoista elokuvista, joissa Aslan-leijona ei ollut vielä tietokoneanimaatiota nähnytkään ja liikkui sen vuoksi ehkä hieman kankeasti. ;) Jossain vaiheessa kasvoin ulos Narnian maailmasta. Tajusin, että Tolkien loi paljon paremman fantasiamaailman. :) Lewisin teosten uudet leffaversiot on selvästi suunnattu minua nuoremmille eivätkä kirjatkaan enää ihastuta. Myös Lewisin kirjojen ei-niin-piilo-uskonnollisuus ärsyttää.

Vihata, inhota... melko vahvoja sanoja. On monia kirjoja, joista en ole pitänyt, ja nykyään osaan onneksi jäättää niitä myös kesken. Tuntuu vähän epäreilulta teilata kirjaa, jota en ole edes lukenut loppuun asti, joten valitaan kirja, jonka olen lukenut loppuun ja jota inhosin silti: James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani . Luin romaanin englanniksi muutama vuosi sitten ja se on jäänyt mieleen ehkä vastenmielisimpänä lukukokemuksena pitkään aikaan. Tälle on tietenkin perustellut ja täysin puolueelliset syynsä. ;) Ensinnäkin romaani on uskomattoman tylsä. Puolet ajasta kuvaillaan koukeroisin sanakääntein villiä erämaata (joka ei ole kovin villi) ja selvitetään seikkaperäisesti kymmenien täysin epäolennaisten sivuhenkilöiden tädin koiran kaiman vaiheita viiden sukupolven päähän (vain lievästi kärjistettynä...). Toinen puoli ajasta yritettään saada lukija vakuuttuneeksi siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat ihan oikeasti ihmisiä, vaikka kirjassa heidän puheensa koostuu...

Hui, tämä on paha! Kirjaklassikkoja on tullut luettua tasaiseen tahtiin vuosien varrella sekä koulu- ja opiskelujuttujen takia että muutenkin. Ja lastenkirjallisuuden klassikkoteokset ovat sitten asia erikseen. Koska en osaa valita vain yhtä, vastaan kolme eri suosikkia. ;) Lapsena rakastin Pupu Tupuna ja Miina ja Manu -sarjoja. Otso-herra oli myös kova nimi. Ehkä rakkain lastenkirjallisuuden klassikko oli kuitenkin Oiva Paloheimon Tirlittan , jota minulle luettiin ensin ääneen ja jota luin vanhemmalla iällä itse. Tirlittanin tarinassa oli jotain maagista ja jopa pelottavaa. Romaanissa Tirlittanin koti hajoaa salamaniskussa niin, että vanhemmat ja sisarukset lentävät kaikki eri ilmansuuntiin ja Tirlittan jää yksin selviämään maailmassa pyjama päällään. Hän lähtee kulkemaan okariina kädessään ja etsii vanhempiaan. Muistan, että lapsena ei ymmärtänyt monia kirjan asioita - esimerkiksi erään tädin sairastama luuvalo kuulosti nimen perusteella kummalliselta sairaudelta. Suomalaisi...

Tähän voisi vastata vaikkapa José Saramagon Luolan , koska se on jostain syystä ainoa Saramagon kirja, joka ei ole jäänyt minulta kesken vaativan kerrontatyylin takia ja josta olen jopa pitänyt! Tai Andreï Makinen romaanit, joihin suhtauduin jostain syystä etukäteen skeptisesti, mutta joista yhden päädyin jo nostamaan viime vuoden parhaimmaksi. Suurimman yllätyksen viime aikoina on ehkä kuitenkin tarjonnut Peter Franzénin Tumman veden päällä , johon suhtauduin etukäteen suurella varauksella Franzénin näyttelijänuran ja julkisuuskuvan takia (aika epäreilua, tiedän...). Pelkäsin kaikista positiivisista arvosteluista huolimatta, että kirja on vain itsesääliä tihkuva omaelämäkerrallinen tilitys julkkiksen vaikeasta lapsuudesta. No, omaelämäkerrallisuutta ja vaikeaa lapsuutta tästä löytyy, mutta millaista! Minusta Tumman veden päällä lyö helposti laudalta muut poikakuvaukset menneiltä vuosikymmeniltä ( Olli Jalosen ja Hannu Väisäsen romaanit ainakin).

Ensimmäisen kerran ikimuistoisiin aikoihin kaikki vieraat joivat yhdessä kahvia salongissa. Seurue ei ollut oikein homogeeninen, mutta rouva Pusey, jonka huulipuna oli hieman sotkeutunut yleisessä tohinassa, ei näyttänyt panevan sitä pahakseen. Mme de Bonneuil, joka ei kuullut mitään ja oli tottunut tekemään velvollisuutensa, tai ehkä vain tekemään niin kuin häneltä odotettiin, istui urheana mukana, hymyili aika ajoin rouva Puseylle ja nyökkäili herttaisesti Jenniferille. En ole täysin unohtanut vuoden alussa itselleni asettamaa Booker-haastetta , eli tavoitetta lukea Booker-palkinnon voittaneita romaaneja. :) Anita Brooknerin Rantahotelli kuuluu vähän vanhempaan voittajakastiin; sen palkinto on vuodelta 1984. Romaani itsessään on siis jo hiukan vanhempi ja myös kirjoitettu sellaisella vähän vanhanaikaisella, rönsyilevällä kerrontatyylillä, kuten tuosta sitaatista varmaan huomaa. Kirjassa oli kuitenkin omituisinta se, että en osannut sijoittaa sen tapahtumia mihinkään aikaan. Väl...

Jostain syystä minulla on ollut suuria vaikeuksia keksiä tähän mitään kirjaa, vaikka monet teistä muista bloggareista ovat sanoneet, että yliarvostetuimman kirjan valinta oli helppo! No, mainitsen yhden klassikon, joka oli minulle suuri pettymys: Evelyn Waughin Brideshead Revisited (suom. Mennyt maailma ). En tiedä oliko kyseessä liian korkeat ennakko-odotukset vai se, että lukemassani painoksessa sattui olemaan niin räikeän ruma kansi (kuvassa) että silmiin sattui, mutta en pitänyt tästä yhtään. Liian lattea juoni, mitäänsanomattomat henkilöt ja vanhanaikaista kielen kanssa kiemurtelua. (Yli)arvostusta silti löytyy: romaani on listattu ainakin Time-lehden sadan kaikkien aikojen parhaimpien romanien listalle . Kirjavinkeissäkin oli sattumalta juuri eilen tästä positiivinen arvio .

Tämä onkin vaikeampi kysymys... Mietin ensin, olisiko jotain kirjaa, josta minä olen pitänyt vaikka muut eivät, mutta tähän kysymykseen vastataankin vasta päivän 29 kohdalla. En siis vastaa mitään yhtä kirjaa, vaan yhden kirjailijan koko tuotannon, eli William Shakespearen näytelmät. Ehkä hieman outo valinta aliarvostetuimmaksi, koska Shakespearen nimen tuntevat varmasti kaikki ja moni on - jos ei lukenut hänen näytelmiään - niin ainakin nähnyt niitä näyttämöllä, elokuvana tai modernisoituina versioina. Mutta kuinka moni oikeasti lukee Shakespearen tuotantoa aktiivisesti, huvikseen? Yläasteella ja lukiossa Shakespearen näytelmät olivat englannin tunnilla vähän sama kuin Kalevala ja Helkavirret äikän tunnilla: kai niissä jotain hienoa ja suurta aisti, mutta hirveää pakkopullaa oli kahlata niitä läpi siinä iässä. Yliopistossa tartuin alkukieliseen Shakespeareen uudestaan ja yllätin itsenikin innostumalla näytelmistä. Tuntui, että ensimmäisen kerran ylipäänsä tajusi niistä jotain j...

Pohdin tätä jo eilen ja yksi lapsuuden ja nuoruuden kirja nousee esiin ylitse muiden: Gavril Trojepolskin Bim mustakorva . Luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja koin yhden lyhyen lapsenelämäni suurimmista järkytyksistä - ainakin mitä lukemiseen tulee. Koirahulluna odotin jotain Lassie-tyyppistä, feel-good koiratarinaa, mutta sainkin jotain aivan muuta. Romaanin perusasetelma on toki melko perinteinen: uskollinen koira etsii kadonnutta isäntäänsä. Kirjan loppu vain oli niin uskomattoman surullinen, että se musersi väliaikaisesti uskoni ihmisten hyvyyteen tai elämän oikeudenmukaisuuteen. Ensijärkytyksestä selvittyäni palasin kirjaan myöhemmin uudelleen ja uudelleen - en tiedä mikä masokismi siihenkin ajoi. Luin erityisesti kirjan traagista käännekohtaa yhä uudestaan lähes pakkomielteisesti - kirjoitin sen itselleni paperille muistiin ja jopa käänsin sen englanniksi. (Se oli muuten ehkä elämäni ensimmäinen yritys kääntää pidempää tekstiä - ja työskentelen nykyisin käänt...

DKirja joka tekee minut iloiseksi? Tähän voisi olla montakin vastausta, riippuen näkökulmasta. Monen kirjan lukeminen tekee minut iloiseksi, harvalle kuitenkaan nauran ääneen. Löytöjen tekeminen kirjakaupoista, antikvariaateista ja kirjastosta aiheuttaa myös ajoittaisia onnentunteita. Nostan kuitenkin esille kirjan - tai oikeastaan sarjakuvan - jonka lukeminen on aina taattua viihdettä, nimittäin Don Rosan Sammon salaisuuden . En valitettavasti itse omista yhtään Don Rosan sarjakuvia, mutta kirjastosta ja kavereilta on tullut lainattua koottuja teoksia piirtäjän tarinoista - joista oikeastaan mikä tahansa kävisi vastaukseksi tämän päivän haastekysymykseen. Sammon salaisuus on kuitenkin Kalevala-aiheensa ja loistavan Suomi-huumorinsa takia ehdoton ykkönen. Pidän muutenkin Don Rosan tyylistä: yksityiskohtien paljoudesta, slap-stick huumorista ja yllättävästä syvyydestä, jota tarinoista usein löytyy.

Nightrunner -sarjan paras osa on varmaankin kakkonen, eli Stalking Darkness . Kirjan juoni jatkuu lähes saumattomasti siitä, mihin ensimmäinen osa päättyy, mutta toinen osa muodostaa silti jotenkin eheämmän ja jännittävämmän kokonaisuuden. Päähenkilöiden suhde syvenee ja saa outoja jännitteitä, avainhenkilöitä kuolee sopivan traagisesti ja pahat voimat ovat juuri niin kutkuttavan pahoja kuin niiden kunnon fantasiassa kuuluukin olla. Fangirl over and out. :)

Mutta Anna Holmkrona keräsi pöydältä ne hienot posliinit ja hopeat ja tyrkkäsi tilalle pienet lasikipot. Niistä ei kyllä piirakkaa syötäisi, mikä pettymys. Ja tosiaan, kippoihin valutettiin kohta helakanpunaista lientä ja sen päälle vaniljajäätelöä, aivan naurettavan pieni nokare.  - Holmkruuna, sepä vinkeä nimi, mä sanoin lopulta. - Onko kyseessä pitkäkin suku. Mä olin osoittanut ne sanat Nisselle, mutta ennen kuin se ehti vastata, Anna vinkaisi: - Ja, ja, kyllä on pitkä. - Ihan Saarisia ollaan, sanoi Nisse. - Alun perin. Vaikka yleensä vierastan novelleja, innostuin etsimään käsiini Tuuve Aron kokoelmia tykästyttyäni Sinikka Tammisen outo tyhjiö -novellikokoelmaan. Merkki oli ehkä vieläkin koukuttavampi ja vaikuttavampi kokoelma kuin tuo aiempi. Kaikissa kokoelman novelleissa hiivitään jossain mustan huumorin ja absurdin farssin rajamaastossa ja mukaan mahtuu sopivissa määrin huumoria, kurjuutta ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Minuun tämä sekoitus osui ja upposi täys...

Yritin tässä pohtia, että mitä kirjasarjoja sitä yleensä on tullut luettua ja tulin siihen tulokseen, että viime aikoina ei juuri mitään. Luin enemmän sarjoja nuorempana, teini-iässä, jolloin tuli luettua muutenkin enemmän esim. fantasiaa ja scifiä. J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja on tietenkin luku sinänsä, samoin J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogia. Myös Douglas Adamsin Linnunrata -trilogia (joka on itse asiassa viisiosainen) ja Robin Hobbin loistava Näkijän taru -trilogia on tullut kahlattua läpi. Ja mukaan mahtuu myös vampyyrivaihe: olen lukenut Anne Ricen kymmenosaisesta Vampyyrikronikat -sarjasta seitsemän. Twilight ja muut nykyvampyyristoorit eivät jostain syystä enää kiinnosta... Suosikkisarjakseni päätyy kuitenkin pitkällisen pohdinnan jälkeen Lynn Flewellingin Nightrunner -sarja, jota ei valitettavasti ole suomennettu. Luin lukioiässä sarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka ilmestyivät vuosina 1996 - 1999. Kyseessä on oikeastaan ihan perusfantasiasa...

Lapsena tuli luettua kirjoja useampaan kertaan, nykyään harvemmin. Kuitenkin on tiettyjä lemppareita tai klassikkokirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen. Aikuisiällä olen tainnut lukea yli kolme kertaa vain Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (joka tulee luultavasti mainittua myös jatkossa tämän haasteen tulevien päivien aikana...). Olen lukenut kirjan neljä kertaa englanniksi ja kerran suomeksi. Ensisijainen syy tähän on se, että tein tästä graduni, mutta pidän romaanista muutenkin kuin hullu puurosta. Kirja kestää hyvin useammankin lukukerran - tai jopa vaatii niitä, koska ensimmäisellä lukukerralla moni asia ei välttämättä aukene. Muita vähintään kolme kertaa luettuja ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla sekä J. R. R. Tolkienin pääteokset Tolkien-fanikauteni ajoilta: ainakin Taru sormusten herrasta , Hobitti ja Silmarillion on kahlattu läpi antaumuksella useampaan kertaan.

30 päivän haaste alkaa parhaan viime vuonna luetun kirjan seulomisella. Olen tainnut pariin otteeseen sen jo aiemmin mainitakin, mutta tehdään se nyt vielä näin virallisesti: eli paras viime vuonna lukemani kirja oli     Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä . Luin kirjan itse asiassa vasta aivan vuoden lopussa, joulukuun viimeisillä viikoilla. Vaimoni on vannoutunut Makine-fani ja hyllystämme löytyy kaikki kirjailijan suomennetut teokset, mutta itse olen lukenut niistä vain muutaman. Vaimoa voin kuitenkin syyttää (tai siis kiittää) myös siitä, että tartuin lopulta tähänkin romaaniin. Romaanissa oli jotain suurta ja syvällistä, oikein vanhan kunnon klassikkoromaanin ainesta, vaikka sen kehyskertomus sijoittuikin pääasiassa nykyajan Pietariin. Suurin osa romaanista koostuu kuitenkin vanhan Šutovin kertomista muistoista silloisen Leningradin piirityksestä, yksittäisistä selviytymistarinoista, kuolemasta ja rakkaudestakin. Loistava romaani, ei voi muuta sanoa! Hyvänä...