Siirry pääsisältöön

Päivä 06 - Kirja joka tekee minut surulliseksi

Pohdin tätä jo eilen ja yksi lapsuuden ja nuoruuden kirja nousee esiin ylitse muiden: Gavril Trojepolskin Bim mustakorva. Luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja koin yhden lyhyen lapsenelämäni suurimmista järkytyksistä - ainakin mitä lukemiseen tulee. Koirahulluna odotin jotain Lassie-tyyppistä, feel-good koiratarinaa, mutta sainkin jotain aivan muuta. Romaanin perusasetelma on toki melko perinteinen: uskollinen koira etsii kadonnutta isäntäänsä. Kirjan loppu vain oli niin uskomattoman surullinen, että se musersi väliaikaisesti uskoni ihmisten hyvyyteen tai elämän oikeudenmukaisuuteen.

Ensijärkytyksestä selvittyäni palasin kirjaan myöhemmin uudelleen ja uudelleen - en tiedä mikä masokismi siihenkin ajoi. Luin erityisesti kirjan traagista käännekohtaa yhä uudestaan lähes pakkomielteisesti - kirjoitin sen itselleni paperille muistiin ja jopa käänsin sen englanniksi. (Se oli muuten ehkä elämäni ensimmäinen yritys kääntää pidempää tekstiä - ja työskentelen nykyisin kääntäjänä. Eli voisi sanoa, että tästä kaikki alkoi!)

Nyt en ole uskaltanut palata kirjan pariin enää, enkä toisaalta tunne siihen enää tarvettakaan. En tiedä, onko juuri tämä tietty lukukokemus jättänyt jonkin pysyvämmän jäljen, mutta en vieläkään haluaisi lukea/katsoa mitään, missä eläimiä rääkätään tai niille käy huonosti. Outoa, että ihmisten hädästä lukeminen tuntuu onnistuvan paljon helpommin kuin eläinten...

Olipas masentava päivitys! :) Onko kukaan muu lukenut Bimiä?

> EDIT: Myös Sara on valinnut Bimin surullisimmaksi kirjakseen.

Kommentit

  1. Minä luin Bimin viime vuonna (yli kolmekymppisenä) ja se oli niin surullinen että olin monta päivää kirjan lukemisen jälkeen ihan alamaissa ja melkeinpä kirjailijalle vihainen! Valitsin muuten myöskin surullisimmaksi kirjakseni Bimin, ja kun kirjoitin siitä päivityksen, kirjan muistelukin alkoi itkettää. Vaikuttava kirja, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
  2. Huomasinkin juuri päivityksesi ja kävin kommentoimassa. :)

    Minäkin tunsin itseni jotenkin petetyksi, kun elin vielä nuorena lukijana siinä naiivissa uskossa, että kirjoissa kuuluu aina olla onnellinen loppu tai edes vähän toivoa! Tästä ei jäänyt käteen muuta kuin masentunut ja surullinen olo, mutta vaikuttava kirja oli joka tapauksessa.

    VastaaPoista
  3. Nyt muuten kyynelkanavia herkistellään! Minäkin olen lukenut tämän lapsena. On varmaan ollut todella traumaattinen kokemus, en muista kirjasta muuta kuin merkillien ahdistavan tunteen, enkä ikinä halunnut lukea kirjaa uudestaan.

    VastaaPoista
  4. Minä olen taas katsonut elokuvana Bimin ja itkin sitä monta päivää (vuotta). Sitten se tuli uudestan telkasta ja otin videolle, mutta en koskaan pystynyt katsomaan sitä uudelleen. Ajattelin, että pilaan ne itkuiset muistoni, jos katson uudelleen. Enkä samasta syystä myöskään lue kirjana.

    Ihanaa, kun muillekin Bim on ollut ikimuistoinen kokemus!

    VastaaPoista
  5. En ole koskaan kuullutkaan Bimistä, mutta tuon voin kuvitella, että jotenkin "jää kiinni" tiettyyn kirjaan ja sen traagisuuksiin varsinkin tietyssä iässä. Lasten/nurotenkirjoissa voisi kyllä olla joku varoitusteksti, jos ne sisältää jotain tosi traumaattista. Tyttäreni voitti kerran arpajaisista kirjan, jonka muutaman sivun luettuani tajusin kertovan lapsen kuolemasta perheessä. Onhan se aihe sekin...

    Ja sitten tuo kääntämisen aloittaminen tästä on varsin iso juttu!

    VastaaPoista
  6. Apua, muistin tämän vasta nyt kun kirjoitit tästä!

    Luin tämän ala-asetikäisenä ja itkin erittäin vuolaasti tätä lukiessani. Saisikohan tätä vielä jostain? Ehkä kirjastoista ja antikvariaateista täytyy katsella...

    VastaaPoista
  7. En siis ole ainoa, joka on kokenut traumoja tämän kirjan äärellä! Elokuvaa en tosiaan uskalla vieläkään katsoa.

    Cathy - aika vanha kirja on varmaan kyseessä, mutta luulisi että kirjastoista löytyy. Tämä löytyy luultavasti nuortenkirjallisuuden osastolta, vaikka itse en kyllä suosittelisi kovin nuorelle näin ahdistavaa kirjaa...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi