Vihata, inhota... melko vahvoja sanoja. On monia kirjoja, joista en ole pitänyt, ja nykyään osaan onneksi jäättää niitä myös kesken. Tuntuu vähän epäreilulta teilata kirjaa, jota en ole edes lukenut loppuun asti, joten valitaan kirja, jonka olen lukenut loppuun ja jota inhosin silti:
James Fenimore Cooperin Viimeinen mohikaani.
Luin romaanin englanniksi muutama vuosi sitten ja se on jäänyt mieleen ehkä vastenmielisimpänä lukukokemuksena pitkään aikaan. Tälle on tietenkin perustellut ja täysin puolueelliset syynsä. ;)
Ensinnäkin romaani on uskomattoman tylsä. Puolet ajasta kuvaillaan koukeroisin sanakääntein villiä erämaata (joka ei ole kovin villi) ja selvitetään seikkaperäisesti kymmenien täysin epäolennaisten sivuhenkilöiden tädin koiran kaiman vaiheita viiden sukupolven päähän (vain lievästi kärjistettynä...). Toinen puoli ajasta yritettään saada lukija vakuuttuneeksi siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat ihan oikeasti ihmisiä, vaikka kirjassa heidän puheensa koostuukin lähinnä 'ugh'-sanoista... Ok, myönnetään - kirja julkaistiin 1800-luvun alkupuolella ja heijastelee varmasti sen ajan maailmankuvaa, mutta ei näin tylsää kirjaa viitsi edes rasistisena kuriositeettina lukea.
Välillä soditaan, kidnapataan avuttomia naisia, järjestetään monimutkaisia naistenpelastusoperaatioita. Naisten hiusten värillä on kirjassa kummallinen symbolinen merkitys, jonka avulla naisten arvojärjestys rakentuu. Lopussa blondille naiselle käy hyvin, mutta tummatukkainen nainen kuolee. The end.
Luin romaanin englanniksi muutama vuosi sitten ja se on jäänyt mieleen ehkä vastenmielisimpänä lukukokemuksena pitkään aikaan. Tälle on tietenkin perustellut ja täysin puolueelliset syynsä. ;)
Ensinnäkin romaani on uskomattoman tylsä. Puolet ajasta kuvaillaan koukeroisin sanakääntein villiä erämaata (joka ei ole kovin villi) ja selvitetään seikkaperäisesti kymmenien täysin epäolennaisten sivuhenkilöiden tädin koiran kaiman vaiheita viiden sukupolven päähän (vain lievästi kärjistettynä...). Toinen puoli ajasta yritettään saada lukija vakuuttuneeksi siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanitkin ovat ihan oikeasti ihmisiä, vaikka kirjassa heidän puheensa koostuukin lähinnä 'ugh'-sanoista... Ok, myönnetään - kirja julkaistiin 1800-luvun alkupuolella ja heijastelee varmasti sen ajan maailmankuvaa, mutta ei näin tylsää kirjaa viitsi edes rasistisena kuriositeettina lukea.
Välillä soditaan, kidnapataan avuttomia naisia, järjestetään monimutkaisia naistenpelastusoperaatioita. Naisten hiusten värillä on kirjassa kummallinen symbolinen merkitys, jonka avulla naisten arvojärjestys rakentuu. Lopussa blondille naiselle käy hyvin, mutta tummatukkainen nainen kuolee. The end.
Kommentit
Lähetä kommentti