Siirry pääsisältöön

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Hengitän siskojeni basilleja tunkkaisessa lastenhuoneessa, kun valot on sammutettu ja ovenraosta pimeää viilaa kellervä kiila. Sokeuttaa silmät hetkeksi ja virittää korvat kuulemaan tarkemmin. Mitä ne kuulevat? Yläsängyssä huulet painautuvat toisiinsa ja erilleen, kun unien kohtaukset syytävät tukkoista pihinää. Äidin ja isän makuuhuoneesta kuuluu mureita ääniä, heidän juttelussaan on hermotuttavan käpäkkä poljento. Kerrossänky nitkahtaa ja kohtaa pienikukkaisen seinätapetin kuin laiva laiturin.

Yllä oleva sitaatti on hyvä esimerkki siitä, mikä tekee Essi Tammimaan romaanista hienon: kieli. Uudissanoja, murteellisuuksia ja epätavallisia yhdyssanoja vilahtelee tekstissä vähän väliä ja alussa tästä tulikin mieleen Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Mutta Rimmisen kirja oli vieläkin kyllästetympi uudissanoilla kuin tämä. Siinä kieleen jo ehkä turtui jossain vaiheessa; Tammimaan romaanissa niin ei ehdi tapahtua. Välillä kuluu montakin sivua ilman mitään ihmeteltävää ja sitten taas papat ja mummut kärisevät, nousuhumalassa hapustellaan ja lammen pohjalla on jalkoja ärsyttäviä liukkaita rietoksia. Kaikkien uudissanojen merkitys ei ihan aukene edes kontekstissa: minua, kuten Hesarin kriitikkoakin, mietitytti, että minkälainen on synnytyssairaalasta vaimoaan kotona odotteleva kemakka mies. 

Romaanin takakannessa on selitys sen nimelle ja pääteemalle: "Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja." Tätä elämänohjetta yrittävät toteuttaa - vaihtelevalla menestyksellä - kolme sisarusta. Varpu on vanhusten lähihoitaja ja kirjan minäkertoja (lähes kaikkitietävä sellainen!). Inari yrittää olla itsenäinen, mutta huomaa rakastuneensa Varattuun Mieheen. Virva on taidemaalari, jonka avioliitto Tanelin kanssa uhkaa hajota lapsettomuuden takia.

Ja sitten on äiti. Ja äidinäiti, Aila, joka lähti ja jätti lapsensa ja perheensä. On myös Anni-mummo, eli Ailan äiti, ja väkivaltainen Tuure-vaari. Sekä isä, joka lähti Kakkosen matkaan. Kirjan juoni poukkoilee ajassa eteen- ja taaksepäin kun eri sukupolvien naisten tarinoita kerrotaan vuorotellen. Välillä annetaan Varpun kertoa lapsuudestaan aina kohdusta lähtien. Sitten palataan jo Varpun äidin lapsuuteen tai Ailan sodanaikaiseen lapsuuteen.

Luin Tammimaan romaania yhtaikaa Riikka Pulkkisen Totta-romaanin kanssa (josta lisää myöhemmin). Tämä oli sikäli ehkä virhe, että kirjat ovat hyvinkin samankaltaisia (seurataan kolmen sukupolven naisia - mukaan mahtuu salaisuuksia, pettämistä, kuolemaa...) ja välillä menin jo sekaisin siitä, mitkä tapahtumat kuuluivat mihinkin kirjaan! Toisaalta romaaneja oli myös jännä vertailla samalla kun niitä luki ja niiden erot tulivat myös hyvin esiin. Pulkkisen romaanin kieli oli toki kaunista, mutta jotenkin siloteltua ja varovaista Tammimaan kokeellisempaan, räväkkään tyyliin verrattuna. Kokonaisuutena pidin muutenkin Tammimaan romaanista enemmän, vaikka jälkeenpäin on vaikea sanoa miksi.

Luin Tammimaan, eli silloisen Henrikssonin, esikoisromaanin Ilmestyksen vuosia sitten ja pidin siitä todella paljon. Romaani kertoo kahden naisen välisestä suhteesta ja toisen intohimoisesta tanssiharrastuksesta. Huomasin muuten juuri, että Ilmestystä on aikoinaan verrattu Pulkkisen Rajaan! Silloinkin Ilmestyksen särmikkyys ja kielikuvien kekseliäisyys on saanut positiivista palautetta verrattuna Rajan "maltillisiin" lauseisiin. Mikään ei ole ilmeisesti muuttunut näiden kirjallisten kilpailijoiden välillä, kun julkaisutahti ja kritiikki pysyy suht samana... :)

Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus. 2011.

Linkit:
aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Gummerus: Paljain käsin
Gummerus: Essi Tammimaa
Kiiltomato: "Rakkaudettomuuden perintö"
HS kirjat: "Aurinko kiertääkin kohtua"

Kommentit

  1. Minulla on tämä hyllyssäni odottamassa ja mielenkiinnolla odotan aikaa, jolloin kirjan aloitan. Olen lukenut paljon Tammimaan kielestä ja uusista sanoista/ilmaisuista. Toivon pitäväni tästä. Pidin muuten hurjasti Pulkkisen Totasta, että sikälikin kiinnostavaa lukea "verrokkikirjailijaa", vaikkakin erilaista.

    VastaaPoista
  2. Hei!

    Minulla kirja on vielä kesken, joten palaan myöhemmin lukemaan juttusi. Nyt en uskaltanut lukea otsikkoa enempää, kun kirja tuntuu NIIN hyvältä! Palaillaan!

    VastaaPoista
  3. En ole vielä saanut Paljain käsin käsiini (!), mutta Ilmestyksen luin tuoreeltaan. Se oli minustakin hieno esikoinen, vaikka henk.koht. en ole uudissanoista niin innostunut. Mutta tarina ja teemat kiinnostavat Paljain käsin -romaanissa paljon.

    VastaaPoista
  4. Katja - Toivottavasti pidät! On tämä kuitenkin niin samanlainen kuin Totta, että uskallan jo ennustaa, että nautit tästäkin.

    Joana - Hienoa, odotan jo arviotasi. :)

    Pienen mökin emäntä - Ilmestys oli tosiaan hieno esikoinen, minusta ainakin jopa parempi kuin Pulkkisen Raja (tältä vertailulta ei nyt näköjään voi välttyä..). Toivottavasti Paljain käsin löytää tiensä käsiisi pian! :)

    VastaaPoista
  5. Hieno kirja, mutta minulla meni tuo itsekeksityillä sanoilla kikkailu aika vahvasti ärsytyksen puolelle... Myöskään naturalismi ei ole minulle niin mieleen, mutta näistä huolimatta kirja oli tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan ehdottoman hyvä!

    VastaaPoista
  6. Karoliina - Välillä sanoissa oli kyllä kikkailun makua. Varsinkin ne tuntuivat turhilta, joiden merkitystä ei edes voinut ymmärtää. Mutta henkilöt ja tarina purivat myös minuun! :)

    VastaaPoista
  7. Olen kuullut tästä kirjasta vain pelkkää suitsutusta. Lainasin sen kirjastosta, mutta en ole 1800-luvun kotimaisten naturalismitentin takia ehtinyt lukea tätä vielä. Kiinnostaa vähän uudempikin naturalismi. :)

    VastaaPoista
  8. Hanna - Tästä kirjasta sitä modernimpaa naturalismia varmasti löytyy! Jopa inhorealismia. Tsemppiä tenttiin! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi