Siirry pääsisältöön

Päivä 02 - Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa

Lapsena tuli luettua kirjoja useampaan kertaan, nykyään harvemmin. Kuitenkin on tiettyjä lemppareita tai klassikkokirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen.

Aikuisiällä olen tainnut lukea yli kolme kertaa vain Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (joka tulee luultavasti mainittua myös jatkossa tämän haasteen tulevien päivien aikana...). Olen lukenut kirjan neljä kertaa englanniksi ja kerran suomeksi. Ensisijainen syy tähän on se, että tein tästä graduni, mutta pidän romaanista muutenkin kuin hullu puurosta. Kirja kestää hyvin useammankin lukukerran - tai jopa vaatii niitä, koska ensimmäisellä lukukerralla moni asia ei välttämättä aukene.

Muita vähintään kolme kertaa luettuja ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla sekä J. R. R. Tolkienin pääteokset Tolkien-fanikauteni ajoilta: ainakin Taru sormusten herrasta, Hobitti ja Silmarillion on kahlattu läpi antaumuksella useampaan kertaan.

Kommentit

  1. Jännää, minun pitäisi siis varmaan yrittää lukea tämä toiseen kertaan. En nimittäin tiedä miksi, mutta ensimmäisellä (ja toistaiseksi ainoalla) lukemiskerralla tämä jotenkin onnistui pitkästyttämään, hampaita purren tahkosin loppuun. Voisin vaikka kokeilla miten menisi suomennoksen kanssa :)

    VastaaPoista
  2. Minustakin Joutavuuksien jumala on hyvä (olen lukenut sen vain kerran, tosin), mutta aika moni täällä blogimaailmassa on ollut vastakkaista mieltä.

    Minäkin luulen lukeneeni Tarun sormusten herrasta yli kolme kertaa.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen kuullut ja lukenut tästä hyvinkin vastakkaisia mielipiteitä. Mutta kaikkien ei tarvitse pitää samoista kirjoista. :) Suosittelen silti kokeilemaan uudestaan - ainakin minulle kirja avautui kunnolla vasta sillä toisella lukukerralla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi