Lewyckan esikoisromaani Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli aikoinaan hauskinta, mitä olin lukenut pitkään aikaan. Tragikoomiset henkilöhahmot ja hersyvä brittihuumori kolahtivat kovaa, vaikka muuten en ole suuri huumorikirjallisuuden ystävä. Muu maa mansikka? oli ehkä vieläkin viihdyttävämpi lukukokemus. Siinä seurataan Itä-Euroopasta mansikanpoimijoiksi Englantiin rahdattua ryhmää (vrt. Suomen marjoja poimivat aasialaiset), joka elää asuntovaunuissa ja yrittää tulla toimeen vieraassa kulttuurissa.
Odotukset olivat siis mielestäni perustellusti korkeat myös Lewyckan kolmannelle romaanille, joka jatkaa 'maahanmuuttajat Englannissa' -teemaa; tällä kertaa vanhemman juutalaisen naisen, rouva Shapiron, ja tämän hyväntahtoisen brittinaapurin, Georgien, kautta. Romaanin takakannessakin vakuuteltiin, että se saa lukijan nauramaan ääneen! Mutta, mutta... Romaani ei ollut hauska, ei edes huvittava. Sitä lukiessa tuntui samalta kuin olisi katsonut todella huonoa komediaa tv:stä: vitsit menivät toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja aiheuttivat sillä välillä lähinnä vaivautunutta tylsistymistä. Huumorin paras terä - se aiempien kirjojen vähän ilkeä, tabuja rikkova sävy - oli kadonnut. Ei naurattanut, ei. Ei edes oikein hymyilyttänyt. Eikä tarina säväyttänyt muutenkaan.
Mitä tästä opimme? Ei pidä luottaa sokeasti niiden takakansien mainostekstien lupauksiin! :)
No voihan! Traktoreista pidin kovasti, Muu maa mansikka luekmatta, mutta tämä ei nyt houkuta. Kiitos varoituksesta!
VastaaPoistaMuu maa mansikka kannattaa kyllä lukea, jos Traktoreista pidit, mutta tätä kyllä suosittelen välttelemään. :)
VastaaPoista